Tuonti ja vienti

GTK

Suomessa on hyvin runsaasti kaivannaistuotteiden jatkojalostukseen keskittyvää teollisuutta. Voidaan sanoa, että mineraalisia raaka-aineita jalostetaan Suomessa selvästi enemmän kuin mitä niitä maassamme tuotetaan. Tämä on yksi syy, miksi mineraalisia raaka-aineita joudutaan tuomaan Suomeen valtavat määrät. Jalostettaessa raaka-aineita niiden arvo nousee, minkä jälkeen väli- tai lopputuotteet pystytään myymään voitolla. Prosessi luo vaurautta myös synnyttämällä ja ylläpitämällä työpaikkoja.

Suomen ulkomaankauppa on jalostamattomien kaivannais- ja louhintatuotteiden osalta alijäämäinen eli niiden tuonnin yhteenlaskettu arvo on selvästi suurempi kuin niiden viennin arvo. Alijäämän suuruus riippuu hyvin paljon siitä, mitä tuotteita tarkasteluun otetaan mukaan, mutta Tullin tiedotteen mukaan alijäämän määrä on vaihdellut 0,9 ja 2,1 miljardin euron välillä vuosien 2008 ja 2012 välisenä aikana. Tiettyjen kaivannaisten ulkomaankauppa on ylijäämäistä, kun taas erityisesti metallimalmirikasteiden ulkomaankauppa on alijäämäistä. Vuonna 2015 metallimalmirikasteiden tuonnin arvo oli 13 kertaa niiden viennin arvoa suurempi ja alijäämän suuruus oli 1,4 miljardia euroa. Valmiiden metallien osalta tilanne on päinvastainen, ja metallien ulkomaankauppa olikin 1,3 miljardia euroa ylijäämäinen.

Kun otetaan huomioon kaivannaistuotteiden ulkomaankauppa viiden edellisen vuoden ajalta (2015−2011), kuparimalmirikasteen, kivihiilen ja rautamalmirikasteen tuonnin arvo on ollut suurin, kun taas tonnimäärältään eniten on tuotu kivihiiltä, rautamalmirikastetta ja kalkkikiviä. Vastaavasti nikkelimalmirikasteen, talkin ja graniittisen luonnonkiven ja talkin viennin arvo on suurin, kun taas tonnimäärältään eniten on viety kiviaineksia, pasutettua rikkikiisua ja graniittista luonnonkiveä. Talkin, graniittisen luonnonkiven ja pasutetun rikkikiisun ulkomaankauppa oli selvästi eniten ylijäämäistä; näitä seurasi suuruusjärjestyksessä pasuttamaton rikkikiisu, jalometallirikasteet, turve ja kiviainekset. Tämän katsauksen tiedot perustuvat pääosin Tullin tavaroiden ulkomaankauppatilastoihin (ULJAS-tietokanta).

Lisää tietoa saa Kaiva.fi-sivustolta.

Öljy, kaasu ja kivihiili

GTK

Öljy on fossiilinen polttoaine, joka on muodostunut kasveista ja muista eloperäisistä aineksista korkean paineen ja lämmön vaikutuksesta. Tämä prosessi on kestänyt miljoonia vuosia, jolloin öljy on kerääntynyt taskuihin kallioperään. Öljyä on käytetty polttoaineena 1800-luvun lopulta asti. Suurin osa Suomeen tuotavasta öljystä jalostetaan erilaisiksi bensiineiksi ja dieseleiksi. Noin kolmasosa käytetään lämmitykseen. Voimalaitoksissa käytetään raskasta ja kevyttä polttoöljyä.

Maakaasu on väritöntä, myrkytöntä ja ilmaa lähes puolet kevyempää luonnonkaasua. Suomeen tuleva Länsi-Siperian maakaasu on erittäin puhdasta ja tasalaatuista. Se koostuu suurimmaksi osaksi metaanista, mutta siinä on myös pieniä määriä typpeä, etaania, propaania sekä muita raskaampia hiilivetyjä. Maakaasua saadaan poraamalla maan uumenista kuten öljyäkin. Merkittävimmät maakaasuesiintymät sijaitsevat Venäjällä ja Lähi-idässä. Esiintymiä on myös Norjassa sekä Pohjois-Amerikassa.

Hiiliatomi (C) on elämän välttämätön rakennuspalikka: se on eliöiden tärkein rakennusaine. Ilman hiiltä ei olisi elämää. Kivihiili on syntynyt satojen miljoonien vuosien kuluessa maakerrosten väliin puristukseen jääneistä kasveista. Kivihiili on maailman eniten käytetty sähköntuotannon polttoaine. Lisäksi kivihiili on öljyn jälkeen maailman tärkein energianlähde. Liki kolmasosa maailman sähköntuotannosta ja viidesosa koko energian tarpeesta katetaan hiilellä. Suomessa kivihiilen käyttö pääpolttoaineena on keskittynyt isoihin lauhde- ja kaukolämpövoimalaitoksiin. Lisäksi kivihiiltä käytetään vähäisessä määrin teollisuudessa sähkön ja lämmön tuotannossa.

Vihreiden kasvien, levien ja joidenkin bakteerien yhteyttämisessä syntyy sokeria. Hengittämällä kasvi vapauttaa sokeriin sidottua energiaa. Yhteyttäminen on osa globaalia hiilikiertoa, jossa hiili kiertää veden, maan ja ilmakehän välillä pääosin hiilidioksidin muodossa. Yhteyttäminen on prosessi, joka poistaa hiilidioksidia ilmakehästä ja korvaa sen hapella. Yhteyttämisprosessissa hiilidioksidista ja vedestä muodostuu auringon säteilyenergian avulla glukoosia eli rypälesokeria ja happea. Näin syntyneistä hiilivarastoista, kasveista, on pitkän ajan kuluessa syntynyt myös nykyisin käytettävä kivihiili. Kovassa paineessa ja hapettomissa olosuhteissa kasviaineksesta muodostuu tuhansien ja miljoonien vuosien aikana ensin turvetta, joka muuttuu ruskohiileksi ja sen jälkeen kivihiileksi ja lopulta antrasiitiksi. Pääosin nykyisin käytössä oleva kivihiili on muodostunut noin 300 miljoonaa vuotta sitten Kivihiilikaudella, kun suuria metsiä hautautui maakerrosten alle.

Hiili jaotellaan käyttötarpeen mukaisesti metallurgiseen hiileen (mm. teräksen valmistamista varten) ja höyryhiileen, jota käytetään voimalaitosten kattiloissa. Geologisista kerrostumista louhittava kivihiili sisältää myös orgaanisia yhdisteitä, joita voi olla jopa 20 prosenttia. Kivihiili onkin seos, joka muodostuu pääasiassa hiilestä, vedystä, hapesta, rikistä ja typestä.

Varannot ja sijainti

Öljypotentiaali ja -resurssit riippuvat eri tekijöistä. Öljyn synty tapahtuu lämpöhajoamalla orgaanisesta aineksesta. Prosessiin vaikuttavat lämpötila, paine ja aika. Alhaisissa lämpötiloissa öljy syntyy hitaasti, esim. noin 50 °C:n lämpötilassa prosessi voi kestää noin 300-500 miljoonaa vuotta (Kuva 1). Keskimäärin syntylämpötila on yleensä noin 70-100 °C. Nuorin öljy on peräisin tertiäärikaudelta (~ 10 miljoonaa vuotta sitten) : Los Angelesin syvänne, jossa lämpötila on noin 115 °C. Australiassa on löydetty todisteita öljyn synnystä arkeeisen ajan mustaliuskekivessä, jonka ikä on noin 2,64 miljardia vuotta.

Suomesta ei ole löytynyt öljyä. Tämä johtuu siitä, ettei öljyn lähdekivistä ole todisteita Suomen arkeeisessa peruskalliossa, eikä meillä ole sen ikäisiä ja tyyppisiä sedimenttikiviä, jotka olisivat muodostuneet olosuhteissa jotka olisivat mahdollistaneet öljyn muodostumisen.

Kuva 1. Öljyn syntyprosessi ja siihen vaikuttavat tekijät: lämpötila, aika, syvyys (Tissot et al., 1975).

Öljyhuippu (engl. Peak oil) on ajankohta, jolloin öljyntuotannon maksimi saavutetaan ja jonka jälkeen tuotanto alkaa väistämättä vähentyä geologisten ja fysikaalisten syiden vuoksi, eikä öljyä kyetä tuottamaan yhtä paljon kuin aikaisemmin.

King, M., Hubbertin (1956) kehittämän Hubbertin teorian avulla voidaan ennustaa yksittäisen esiintymän, maantieteellisen alueen tai koko maailman öljyntuotantoa. Hubbertin teorian mukaan öljyhuippuvuosi olisi jo ohitettu (Kuva 2). Kuitenkin öljyasiantuntijat uskovat, että nykyaikaisen liikenteen, maanviljelyn ja teollisuuden riippuvuus halvasta öljystä ja öljynhinnan nousemisen yhdistelmä aiheuttaa negatiivisia vaikutuksia maailmantalouteen, ja siten öljyntuotantoon.

Kuva 2. Maailman raakaöljyhuipun tuotanto perustuu alkuperäiseen öljyvarantoon 250 miljardia barrelia (Hubbert, 1956).

Öljyhuipun ajankohdasta käydään keskustelua. Monet tunnetut öljyesiintymät tulevat hupenemaan lähivuosien ja vuosikymmenten saatossa, mutta uusia etsitään mm. Arktiselta alueelta sekä syvältä merestä, mihin puolestaan liittyy suuria infastruktuurihaasteita, vaikeita olosuhteita ja suuria ympäristöriskejä, mitkä voivat nostaa öljyn hintaa. Tämä onkin kannattavaa ainoastaan korkeiden hintojen aikana. Kanadan öljyhiekasta ja Yhdysvaltain liuskeöljyn särötyksellä tuotettuun öljyyn liittyy niin ikään ympäristöhaittoja ja korkea hinta, mutta niillä öljynsaantia voidaan pitkittää. Optimistiset ennusteet öljyhuipun ajankohdasta sijoittuvat kuitenkin jo vuoteen 2020 tai sen jälkeen. Tämä edellyttää suuria sijoituksia vaihtoehtoisiin polttoaineisiin, mikäli elämäntyyliin ei haluta öljynkulutusmaissa suuria muutoksia. Pessimistiset ennusteet olettavat öljyhuipun jo menneen tai että se ainakin saavutetaan lähivuosina.

Fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen uskotaan olevan pääsyyllinen ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, joten niiden käyttöä olisi pyrittävä rajoittamaan tai kokonaan lopettamaan ja korvaamaan muilla uusiutuvilla ja ympäristöystävällisemmillä polttoaineilla.

Geoenergia

GTK

Geoenergialla tarkoitetaan kallioperästä, maaperästä ja vesistöistä saatavaa lämmitys- ja viilennysenergiaa.

Varannot ja sijainti

Suomessa maankamaran keskilämpötila on suhteellisen alhainen ja se vaihtelee leveyspiirin mukaan kuvan 1 mukaisesti ollen kuitenkin kaksi astetta korkeampi kuin ilman keskilämpötila vastaavilla vyöhykkeillä. Huomattavaa on, että kautta maanpinnan keskilämpötila on plussan puolella, pohjoisessa 2-3 Celsiusastetta ja etelässä 6-8 Celsiusastetta. Maanpinnan keskilämpötila on tärkeä mitoittava tekijä suunniteltaessa geoenergian hyödyntämistä. Käytännössä geoenergiaa siis voidaan hyödyntää koko maassa, toki etelässä paremmalla hyötysuhteella kuin aivan pohjois-osissa.

Koska lämmönlähde, maankamara, Suomessa on suhteellisen viileä se tarjoaa hyvät edellytykset viilennysenergian saannille ns. vapaalla viilennyksellä/kierrolla. Vaikka pintamaan lämpötila vaihtelee paljonkin, niin lämpötila tasoittuu ja vakiintuu 14 – 16 metrin syvyydessä ollen vuoden ympäri maanpinnan keskilämpötilan luokkaa. Suomessa geoenergian hyödyntämiseen lämmityksessä tarvitaan lämpöpumppu, josta saatavasta lämpöenergiasta keskimäärin 2/3 on ilmaisenergiaa. Suomen kallioperästä parasta lämmönjohtavuutta ja samalla geoenergian lähdettä edustavat kvartsipitoiset kivilajit kuten graniitit ja kvartsiitit, mutta muunkin tyyppisistä kivilajeista ja kosteasta irtomaasta sekä vesimassoista geoenergiaa saadaan varsin kohtuullisesti.

Kuva 1. ”Lämpökartat”, Ilman- ja maanpinnan keskilämpötiloista. Lähde: GTK, Niina Leppäharju.

Tuotanto

Maalämpöpumpuilla tuotetun energian määrä on lähtenyt voimakkaaseen kasvuun vuosituhannen vaihteen jälkeen (kuva 2). Suomen lämpöpumppuyhditys ry:n (SULPU) tilastojen mukaan Suomessa oli vuoden 2012 lopussa 540 000 lämpöpumppua, joista 72 000 oli maalämpöpumppuja. Maalämpöpumppuja myytiin 13 000 kpl vuonna 2012. Hallituksen ilmasto- ja energiapolitiikan ministerityöryhmä esitti vuonna 2010 tavoitteen, että vuonna 2020 lämpöpumpuilla tuotettaisiin 8 TWh uusiutuvaa energiaa. Nykyisin luvun arvioidaan olevan 3-4 TWh, josta maalämpöpumppujen osuus on noin 1,6 TWh (kuva 2). Pientalorakentajista yli puolet päätyy lämpöpumppuratkaisuun. Varsinainen läpimurto geoenergian hyödyntämisen osalta on tapahtunut suurkohteissa (esim. liikerakennukset). Niiden suurtuotantokentät muodostuvat kymmenistä tai jopa sadoista yksittäisistä energiakaivoista, ja usein niissä käytetään geoenergian rinnalla hybridiratkaisuna jotain toista uusiutuvaa energiamuotoa, kuten bio- tai aurinkoenergiaa.

Kuva 2. Maalämpöpumpuilla tuotetun energian määrä on lähtenyt voimakkaaseen kasvuun vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kuva ei sisällä nimellisteholtaan yli 26 kW:n maalämpöpumppuja. Lähde: Suomen lämpöpumppuyhdistys ry.

Ajankohtaiset teemat

Esimerkiksi GTK on lähtenyt voimakkaasti panostamaan geoenergian hyödyntämisen lisäämiseen ja sitä tukevien liiketoimintamahdollisuuksien kehittämiseen Suomessa. Toimintaa vauhdittavat EU:n ja Suomen hallituksen linjaukset ilmastotavoitteista ja niihin liittyvästä uusiutuvien energioiden käytön huomattavasta lisäämisestä tulevaisuudessa. Myös kasvava energiaomavaraisuuden vaatimus lisää geoenergian kiinnostavuutta. Ajankohtaisia teemoja geoenergian hyödyntämisessä ovat mm.

  • suurkenttien suunnittelu ja mitoitus/mallinnus
  • hybridijärjestelmien kehittäminen
  • suurtuotantokenttien käytön aikainen monitorointi-/ohjaus
  • uusien liiketoimintakonseptien kehittäminen.

Turve

GTK

Turve raaka-aineena

Turve on suokasvien jäänteistä epätäydellisen hajoamisen seurauksena kosteissa ja hapettomissa olosuhteissa muodostunut eloperäinen maalaji, joka on kerrostunut muodostumispaikalleen. Turpeeksi luokitellaan maalaji, jonka orgaanisen aineen osuus kuivamassasta on vähintään 75 %. Turpeen muodostuminen on kerran liikkeelle lähdettyään jatkuva itseään ruokkiva geologinen prosessi. Turpeen koostumus ja rakenne vaihtelevat suuresti kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Eri alueilla tavattavat turvekerrostumat ovat eri tyyppisiä.

Suomessa turve on määritelty hitaasti uusiutuvaksi biomassapolttoaineeksi. Eu:ssa turve on luokiteltu päästökauppavelvolliseksi polttoaineeksi.

Suon turvekerrostuman laajuus, paksuus, maatuneisuus ja turvelaji, sekä turpeen fysikaaliset ominaisuudet (mm. tuhkapitoisuus, kuiva-aine määrä, lämpöarvo) ja rikkipitoisuus ovat määrääviä tekijöitä arvioitaessa suon soveltuvuutta energiaturvetuotantoon. Arvioitaessa suon soveltuvuutta kasvu- ja ympäristöturvetuotantoon kiinnitetään huomiota erityisesti turpeen maatuneisuuteen, rahkasammaltyyppiin ja kerrostuman paksuuteen.

Tuotantoedellytykset ovat yleensä sitä paremmat, mitä paksumpi turvekerrostuma on kyseessä. GTK:n turvevara-arvioissa turvetuotannon yleisenä paksuusedellytyksenä pidetään yli 1,5 metrin turvepaksuutta. Peruskuivatetuilla alueella turvetuotantoa harjoitetaan metrin syvyisillä alueilla. Suon pohjamaalaji ja pohjan topografia vaikuttavat tuotantosuon paksuusedellytyksiin; tasainen hiekkapohja mahdollistaa tuotannon mineraalimaahan saakka, lohkareisella moreenipohjalla tai koneita kantamattomalla savikkopohjalla ei turvetta voi tuottaa mineraalimaahan saakka.

Turvevarannot

Suomessa turvemaiden (9,2 miljoonaa hehtaaria) yleisimmät maankäyttömuodot ovat metsä- ja maatalous, soiden suojelu ja turvetuotanto. Lisäksi noin kolmasosa soista on käyttämättömänä joutomaana. Metsäojitettujen soiden pinta-ala on yhteensä noin 4,8 miljoonaa hehtaaria, suojeluohjelmissa soita on noin 1,1 miljoonaa hehtaaria ja maatalouskäyttöön soita on raivattu yhteensä 0,7 miljoonaa hehtaaria, mutta suuri osa raivatusta alueesta on metsitetty uudelleen. Nykyään maataloudessa on turvemaita noin 0,3 miljoonaa hehtaaria. Turvetuotannossa soita on aktiivialana noin 0,06 miljoonaa hehtaaria.

Turvemaiden käyttö Suomessa 2017.
Turvemaiden käytön historiaa Suomessa.
Turvetuotantoalueet ja turvemaiden sijainti.
Suomen potentiaaliset turvevarat ja soveltuvan alan osuus koko suoalasta.

Turvetta käytetään nykyään pääasiassa energian lähteenä sekä ympäristö- ja kasvuturpeena. Energiaturpeen osuus käytetystä turpeesta on yli 90 %. Vuonna 2015 turvetta tuotettiin 12 Mm3. Sateisina kesinä turpeen tuotanto jää tavallista vähäisemmäksi, mikä selittää tuotannon suurta vuosittaista vaihtelua. Kulutus on tuotantoa tasaisempaa, koska sadekesän jälkeen voidaan hyödyntää hyvinä kesinä tuotettuja turvevarastoja.

Vienti ja tuonti

Suomen energiahuollosta noin 70 % perustuu tuontienergiaan. Energiahuollossa turpeella korvataan tuontienergiaa. Turve kattaa Suomen energiahuollosta noin 7 % ja kaukolämmöstä noin 20 %. Kaukolämmön ja siihen liittyvän sähkön ja lämmön yhteistuotannon polttoaineista turpeen osuus on ollut viime vuosina 17–20 %. Energiaturvetta on käytetty viime vuosina 20–29 TWh vuodessa.

Luonnonkivet

GTK

Mikä on luonnonkivi?

Luonnonkivellä (myös rakennuskivi, tarvekivi) tarkoitetaan rakentamiseen käytettävää kiveä, joka louhitaan kalliosta isoina kappaleina ja sen jälkeen jalostetaan mekaanisesti lopputuotteiksi, esimerkiksi sahaamalla ja kiillottamalla. Lopputuotteita ovat mm. määrämittaiset kiviblokit, hautakivet, ulko- ja sisätilojen laatat, reunakivet sekä nupu- ja noppakivet. Luonnonkiveä käytetään myös sisustuksen yksityiskohtina, takkoina, pöytälevyinä, pienesineinä ja ympäristörakentamisessa. Termillä ”luonnonkivi” korostetaan eroa erilaisiin keinokivituotteisiin (esim. betoni), joita käytetään myös rakentamissa. Kiviteollisuudessa puhutaan kivityypeistä, ja geologiasta lainatuilla termeillä voi olla alkuperäisestä poikkeava merkitys. Esimerkiksi graniitti on kiviteollisuudessa yhteisnimi kaikille koville kiville.

GTK luonnonkivien tuntijana

Suomen kallioperä tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet luonnonkivituotannolle, ja suomalaiset luonnonkivet ovatkin maailmanlaajuisesti tunnettuja rakennusmateriaaleja. GTK tekee projektiluonteisesti uusien luonnonkiviesiintymien kartoitusta, etsintää ja tutkimusta. Hieman yli puolet maamme pinta-alasta on tutkittu luonnonkivituotantoon soveltuvia esiintymiä ajatellen. Etsintäprojektit ovat yleensä julkisia ja tieto uusista esiintymistä välittyy yrityksille, jotka ottavat esiintymät käyttöönsä.

Luonnonkivien tuotantoalueet

Suomen tärkeimmät luonnonkiven louhinta-alueet sijaitsevat Kaakkois-Suomen rapakivialueella, Juuan vuolukivialueella Itä-Suomessa ja Lounais-Suomen rapakivialueella. Luonnonkiviä louhitaan myös useissa eri puolilla Etelä- ja Keski-Suomea sijaitsevissa pienemmissä louhimoissa. Graniitit (erityisesti rapakivigraniitit) ja vuolukivi ovat tärkeimpiä louhittavia kivityyppejä. Suomessa tuotetaan myös erilaisia liuskekiviä, kuten kvartsiittia ja kiilleliusketta. Marmoria ei ole louhittu viime vuosina luonnonkiviteollisuuden raaka-aineeksi. Alla olevissa kartakkeissa esitetään Suomen tärkeimmät luonnonkivilouhimot ja luonnonkivien kuntakohtainen vuotuinen tuotantomäärä. Vertailemalla karttoja keskenään käy ilmi, että kaikissa esitetyissä louhimoissa ei suoriteta louhintaa vuosittain.

Suomen luonnonkivilouhimot vuonna 2015

Luonnonkivien tuotantomäärät

Vuonna 2014 luonnonkiviä tuotettiin 377 kt. Tuotannosta 79 % koostui graniiteista ja liuskeista (299 kt) ja 21 % vuolukivistä (78 t). Rapakivigraniitit olivat edellisvuosien tapaan eniten tuotettuja luonnonkiviä. Vuonna 2012 rapakivien osuus luonnonkivien tuotannosta oli 65 %, ja vuonna 2014 niiden osuus oli noin 80 %. Rapakivistä yli 90 % tuotetaan Kaakkois-Suomen rapakivialueella. Vuonna 2014 luonnonkiviä tuotettiinkin eniten Lappeenrannan ja Virolahden kunnissa, ja vuolukivituotantonsa ansiosta kolmanneksi eniten luonnonkiviä tuotettiin Juukassa.

Vuolukiven ja marmorin louhinta sekä spektroliitin louhinta korukiveksi ovat kaivoslain alaista toimintaa, ja Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) kerää niihin liittyviä louhintatietoja. Muu luonnonkivilouhinta on maa-aineslain alaista toimintaa, josta kerää tietoja Suomen ympäristökeskus (SYKE). Luonnonkiviin liittyvät louhintatilastot eivät ole täysin luotettavia, koska ottotoiminnan ilmoittamisessa esiintyy puutteita ja joissain tapauksissa ilmoitettu luonnonkiven louhintamäärä sisältää myös sivukiven määrän.

Luonnonkivien tuotanto vuonna 2014.

Luonnonkiven laatukriteerejä

Silloin kun arvioidaan kiviesiintymän soveltuvuutta luonnonkivituotantoon, tulee ottaa huomioon esiintymän eheys ja koko, kiven ulkonäkö, kestävyyteen vaikuttavat mekaaniset ja fysikaaliset ominaisuudet, myyvyyteen vaikuttavat kaupalliset tekijät sekä louhimon sijainnin vaikutukset. Esiintymässä tulee olla harva ja säännöllinen rakoilu, joka mahdollistaa tarvittavan lohkarekoon (2−8 m3 ) saannin, ja esiintymän tulee olla tarpeeksi suuri. Kiven ulkonäköön vaikuttavat sen väritys, raekoko-ominaisuudet ja rakenne. Kestävyydeltään kiven tulee täyttää eurooppalaisten EN-standardien mukaiset lukuarvot soveltuakseen tiettyihin kohteisiin. Kiven myyvyyteen vaikuttavat mm. sen ulkonäkö, tekniset ominaisuudet, hinta, ajalliset ja alueelliset trendit ja referenssikohteet.

Suomen tärkeimmät luonnonkivilaadut

Suomessa eniten tuotettu kivilaatu on Ylämaan ruskea graniitti (Baltic Brown), joka on viborgiittinen ruskea rapakivigraniitti. Kaakkois-Suomen rapakivialueen tuotteita ovat myös Baltic Green (vihreä rapakivigraniitti), Carmen Red, Karelia Red, Eagle Red (punaisia, pyterliittisiä), Finlandia Red (pieni- ja keskirakeinen, voimakkaan punainen) ja Myrskylä Red (keskirakeinen). Tampereella ja Ylöjärvellä (Kuru ja Kapee) tuotetaan harmaita ja punaruskeita graniitteja sekä mustia kvartsidioriitteja (Kuru Grey, Kuru Redbrown, Kuru Black). Juuassa vuolukiven kauppanimet ovat Nunna Soapstone ja Tulikivi Classic. Suomussalmella tuotetaan siniharmaan ja harmaan sävyisiä vuolukivilaatuja Tulikivi Blue ja Tulikivi Sky. Polvijärjellä louhitaan täpläkuvioisia vuolukiviä. Moniväriset ja -kuvioiset loimukivet ovat yleensä migmatiitteja ja gneissejä. Suomessa luonnonkiviksi louhittavat liuskeet ovat kvartsiitteja ja kiilleliuskeita. Marmoria ei ole louhittu viime vuosina luonnonkiviteollisuuden raaka-aineeksi. Eri luonnonkivilaatuihin voi perehtyä tarkemmin Kiviteollisuusliitto ry:n Kiviportaalissa .

Vienti ja tuonti

Luonnonkiviblokkien ja -lopputuotteiden yhteenlaskettu vuotuinen vienti Suomesta on arvoltaan 4–5 kertaa suurempaa kuin niiden tuonti maahamme. Viennin arvosta yli puolet koostuu blokkien viennistä ja loput lopputuotteiden viennistä. Tuonnin arvosta ylivoimaisesti suurin osa koostuu lopputuotteiden tuonnista. Kiina on Suomelle selvästi tärkein luonnonkivien vienti- ja tuontimaa. Graniittisten luonnonkiviblokkien vuosittaisen kauppataseen summa vuosina 2010–2014 oli toiseksi suurin kaikista Suomessa tuotetuista kaivannaisista; suurempi kauppatase oli vain talkilla (Tulli – Ulkomaankauppatilastot).

Sivumateriaalit

GTK

Geologiset sivumateriaalit tai ns. sekundääriset raaka-aineet ovat luonnossa esiintyvien ainesten hyödyntämisprosesseissa hyödyntämättä jääneitä mineraalisia materiaaleja, sivutuotteita tai jätteitä. Hyödyntäminen on voinut estyä esimerkiksi taloudellisista, ympäristö-, louhinta-, rikastus- tai muista prosessiteknisistä syistä. Sivumateriaalit koostuvat joko luonnossa tai ihmisen toiminnan tuloksena syntyneistä kiinteistä, epäorgaanisista alkuaineista tai kemiallisista yhdisteistä, joilla on tietty koostumus sekä mineraalinen tai petrologinen rakenne.

Geologisia sivumateriaaleja ovat esimerkiksi:

  • Kaivannaisteollisuuden sivukivet ja rikastushiekat
  • Prosessiteollisuuden kuonat
  • Energiantuotannon tuhkat
  • Rakentamisesta vapautuvat maa-ainekset
  • Mineraaliset rakennusjätteet
  • Ruoppausjätteet
  • Pilaantuneet maat
  • Mineraaliset kaatopaikkajätteet
Esimerkiksi kaivannaisteollisuuden sivukivet ovat sivumateriaaleja tai ns. sekundäärisiä raaka-aineita. Kuva: Teemu Karlsson.

Varannot ja sijainti

Sivumateriaalien potentiaalisuus vaihtelee niihin kohdistuvan käyttökohteen mukaisen kiinnostuksen ja kysynnän mukaisesti. Sivumateriaalien kysyntään ja käyttöön vaikuttavat pitkälti samat taloudelliset, tekniset, ympäristölliset ja sosiaaliset tekijät sekä lainalaisuudet, kuin muidenkin geologisten luonnonvarojen käytössä ihmistoimintojen raaka-aineina. Neitseellisten geologisten raaka-aineiden käyttöä pyritään vähentämään tai korvaamaan sivumateriaaleilla tai vähemmän arvokkailla luonnonaineksilla.

Sivumateriaalien arvoaineita ja aineksia arvioidaan suurimmaksi osaksi samoin perustein kuin muita geologisia raaka-aineita. Sivumateriaalien hyötykäyttöön kohdistuvat nykyisin kuitenkin suuremmat ympäristökelpoisuuden vaatimukset kuin tavanomaisten geologisten raaka-aineiden. Samalla mm. sivumateriaalien käytön lisäämiseen maarakentamisessa asetetaan alueellisessa jätesuunnittelussa määrätavoitteita.

Sivukivien hyötykäyttöä on pyritty helpottamaan esimerkiksi Ympäristöministeriön vuonna 2011 julkaisemalla oppaalla (SY 21/2011). Oppaassa esitetään mm. kansallinen luettelo kivilajeista, joiden louhinnassa syntyvät sivukivet täyttävät yleensä pysyvyyden kriteerit säädeltyjen potentiaalisten haitta-aineiden osalta.

Sivumateriaalien taloudelliseen hyödynnettävyyteen vaikuttavat aineksen geologisten ja mineralogisten ominaisuuksien ohella monet seikat. Tällaisia ovat sivumateriaalin tuotantotoimiala, sivumateriaalin käyttöä säätelevä lainsäädäntö, sivumateriaaliesiintymän sijainti, aineksen määrä ja saatavuus, hyödynnettävän aineen osuus tai pitoisuus, aineksen tasalaatuisuus, hyödynnettävän aineen irrottamisen tai lajittelun helppous, hyödyntämisen kustannukset sekä ympäristökelpoisuus.

Sivumateriaaliesiintymät sijaitsevat kaivannais- ja muiden mineraalisia jätteitä tuottavien ihmistoimintojen yhteydessä, kuten esimerkiksi kaivoksilla, metallien rikastamoilla, sulatoilla, luonnonkivilouhimoilla, teollisuus- ja rakentamisen kohteena olevilla alueilla ja kaatopaikoilla. Geologisten sivumateriaalien ominaisuus- ja varantotiedon keruu on vasta kehittymässä eri toimialoilla. GTK:n geologisten ainesten tilinpidon kehittämishanke tähtää valtakunnalliseen geologisten sivumateriaalien inventointimenetelmien ja varantotiedon keruun kehittämiseen.

Kaivokset ja tuotantoalueet

Tällä hetkellä työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) kerää yrityksiltä vuosittaista kaivannaistilastointia varten kotimaisilta kaivoksilta tietoja sivukiven nostosta malminnoston ohella. Kaivannaisteollisuuden sivumateriaalitietoja kertyy myös ympäristöhallintoon kaivannaistoiminnan lupa- ja seurantamenettelyihin liittyvästi.

Kaivosten osuus koko Suomen geologisten sivumateriaalien tuotannosta on huomattava. Sivumateriaalien louhintamäärät ovat voimakkaassa kasvussa Itä- ja Pohjois-Suomen uusien kaivosten käyttöönoton seurauksena. Toimivia vuoriteollisuuden kaivoksia tai louhoksia oli vuonna 2015 Suomessa 45 kappaletta.

Metallikaivoksista louhittiin vuonna 2015 sivukiveä 36 miljoonaa tonnia, karbonaattikivikaivoksista 1,6 miljoonaa tonnia, muista teollisuusmineraalikaivoksista 18,5 miljoonaa tonnia ja teollisuuskivikaivoksista 0,2 miljoonaa tonnia, yhteensä 56,3 miljoonaa tonnia eli 63 % koko kokonaisnostosta.

Vienti ja tuonti

Kotimaisten geologisten sivumateriaalien käyttö korvaa tuontiraaka-aineita niillä teollisuuden ja rakentamisen toimialoilla, joilla se on teknisesti ja ympäristöllisesti mahdollista ja taloudellisesti kannattavaa.

Maa-aines

GTK

Maa-aines on kallioperän päälle kerrostunutta irtainta kiviainesta, jonka raekoko ja lajittuneisuus vaihtelevat kerrostumisolosuhteista ja syntytavasta johtuen. Tässä yhteydessä maa-aineksella tarkoitetaan lajittuneita hiekka- ja sorakerrostumia.

Käyttö

Kiviainesten pääasialliset käyttökohteet ovat karkeasti jaoteltuna tienrakennus, jonka osuus on puolet, asfaltti (10 %), betonituotteet (10 %) sekä talonrakennus (15 %). Kiviaineksia (soraa, hiekkaa, kalliomurskeita ja -louheita) käytetään maassamme reilut 100 miljoonaa tonnia vuosittain. Kiviainestuotannon taloudellinen arvo käyttäjille on nykyisin noin 500 miljoonaa euroa vuodessa, ja ala työllistää kaikkiaan noin 3000 henkilöä.

Hiekanottamo. Kuva: GTK

Varannot ja sijainti

Suomen hiekka- ja soravarat ovat jakautuneet melko tasaisesti koko maan alueelle. Maa-ainesten kulutus on kuitenkin keskittynyt kasvukeskuksiin. Harjujen ja reunamuodostumien maa-aineksien hyödyntämistä rajoittaa suojelu ja muu maankäyttö. Usein laadultaan parhaat maa-ainespaikat ovat myös tärkeitä pohjavesialueita. Käytännössä suurilla kulutusaluilla on pula laadukkaasta maa-aineksesta, ja sen takia kuljetusmatkat ovat kasvaneet taloudellisuuden ja ympäristön kannalta liian suuriksi.

GTK on kartoittanut Suomen pohjavesipinnan yläpuolisia sora- ja hiekkavaroja 1970-luvulta lähtien yhteistyössä mm. Tie- ja vesirakennushallinnon, ympäristöhallinnon sekä merkittävien seutukuntien toimijoiden kanssa. Siirryttäessä 2000-luvulle GTK:n maa-ainestutkimuksissa aloitettiin kiviaineshuollon keskeisimpien markkina-alueiden varantoalueilla uusi hanke, jossa ainesmääräarvioinneista siirryttiin kohteellisempiin inventointeihin. Tiedot sora- ja hiekka-alueiden rajauksista, ainesmääristä, aineksen laadusta sekä käyttöä haittaavista ja rajoittavista seikoista on viety valtakunnalliseen GTK:n maa-ainesrekisteriin (kuva 1).

Suomen hiekka- ja soravarat. Kuva: GTK.

Tuotantoalueet

Suomen merkittävin soran ja hiekan ottoalue sijaitsee Järvi-Suomen eteläpuolella Hyvinkään-Hämeenlinnan seudulla, jonne ensimmäinen ja toinen Salpausselkä sekä lukuisat harjumuodostumat ovat synnyttäneet runsaat sora- ja hiekkaesiintymät. SYKEn tilastojen mukaan vuonna 2011 soraa ja hiekkaa otettiin eniten Hausjärven (1,4 Mt), Kontiolahden (1,3 Mt), Lopen (0,95 Mt), Lappeenrannan (0,84 Mt) ja Haukiputaan (0,77 Mt) kunnissa (Kuva 2). Soran ja hiekan käytön Suomessa arvioitiin olevan 36 Mt eli 40 % kiviainesten kokonaiskäytöstä.

Kiviainesalalla (sisältää myös kalliokiviainekset) toimivia yrityksiä on kaikkiaan yli 400, mutta alan kokonaistuotannosta noin 75 % oli kymmenen suurimman yrityksen vastuulla. Sekä liikevaihdon että tuotanto- ja henkilöstömäärien perusteella kiviainesala on selvästi suurin kaivannaisteollisuuden ala Suomessa. Tärkeimmät tuotantoalueet vuonna 2011 on esitetty kuvassa 2.

Hiekan ja soran tärkeimmät ottoalueet 2011. Kuva: GTK.

Kalliokiviaines

GTK

Mitä on kalliokiviaines?

Kalliokiviaines on kiinteästä kalliosta irrotettua ainesta, jota käytetään erilaisiin rakentamistarkoituksiin, yleensä murskeina. Murskattu kiviaines koostuu enimmäkseen tietynkokoisista kappaleista, joiden koko voi vaihdella lohkareista hienoon ainekseen. Kalliokiviaineksen tyypillisimpiä käyttökohteita ovat maanteiden ja rautateiden rakennekerrokset sekä betonin valmistus.

Kiviaineksiin liittyvä terminologia voi vaikuttaa sekavalta, koska kiviainekseksi kutsutaan myös kallioperän päälle kerrostunutta irtainta maa-ainesta, kaikkein hienorakeisimpia lajitteita (esim. savi) lukuun ottamatta. Toisaalta kiviainesten ottoa säätelee maa-ainesten ottolaki, jossa niin kallioperän kuin maaperän kiviaineksia kutsutaan maa-aineksiksi.

Kuva modernista pölysuojaimilla varustetusta murskauslaitoksesta, joka kuuluu suojaukseltaan luokkaan B, eli parhaaseen ulkotiloissa käytettävään luokkaan. Kuva: GTK.

GTK kalliokiviainesten tuntijana

GTK on yhteistyössä muiden organisaatioiden kanssa tutkinut vuoden 2015 loppuun mennessä yli 16 000 kallioalueen soveltuvuuden kiviainestuotantoon. Kiviainesinventoinnin suuntaviivat sisältyvät valtioneuvoston valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin (VAT), joiden mukaan maakuntakaavoituksessa on huomioitava ja sovitettava yhteen pitkän aikavälin kiviaineshuolto sekä erilaiset suojelutarpeet. Pohjavesien suojelun ja kiviaineshuollon yhteensovittaminen toteutetaan Poski-projekteissa, joissa mukana ovat sekä kiviainesvarojen ja kiviaineshuollon että vedenhankinnan, pohjavesien suojelun ja luonnonsuojelun asiantuntijoita.

Inventoinnin yhteydessä on määritetty, minkä laatuista kiviainesta kultakin kallioalueelta voitaisiin tuottaa. Määritykset on tehty paljastumahavaintojen, mikroskooppitutkimusten sekä mekaanis-fysikaalisten lujuustestien perusteella. Näitä testejä on tehty yhteensä yli 900 kallioalueelta. Kalliokiviainesten laadun tutkiminen on yksi GTK:n kiviainesosaamisen ydinalueista. Laatututkimuksiin kiinnitetään yhä enemmän huomiota, koska myytäviin kiviaineksiin on vuodesta 2013 lähtien ollut pakollista liittää CE-merkintä, joka kertoo kiviainesten täyttävän tietyt laatukriteerit.

Vuoteen 2015 mennessä GTK on inventoinut yli 16 000 kallioalueen kiviainesvarannot.
Lujasta kiviaineksesta koostuvat kalliot sijaitsevat tyypillisesti vulkaanisten kivilajien muodostamien jaksojen yhteydessä ja ovat suhteellisen harvinaisia. Siksi lujaa kiviainesta tuleekin käyttää vain kohteissa, joissa se on välttämätöntä.

Kalliokiviainesten esiintyminen Suomessa

Suomen prekambrinen kiteinen kallioperä on heterogeeninen mutta hyvä kestävien kiviainesten lähde. Etelä-Suomessa on runsaasti kalliopaljastumia, mutta Länsi-Suomessa ne ovat harvinaisempia ja muodoltaan tasaisia, mikä vaikeuttaa kiviainesten saatavuutta.

GTK:n kiviainestutkimusten mukaan alle 5 % tutkituista alueista soveltuu kaikkein laadukkaimpien kiviainesten tuottamiseen. Siksi Suomessa on pulaa kaikkein laadukkaimpien kiviainesten tuottamiseen tarvittavista kallioalueista. Näitä ovat pienirakeiset felsiset ja intermediääriset metavulkaniitit, joita esiintyy esimerkiksi Etelä-Suomen liuskevyöhykkeillä. Niissä mineraalirakeet ovat rajapinnoiltaan tiukasti sidoksissa toisiinsa. Myös mekaanisesti voimakkaasti muuttuneista tonaliittisista ja granodioriittisista syväkivistä saadaan erittäin lujaa kiviainesta. 80 % tutkituista alueista soveltuu vain huonolaatuisten tai hyvin huonolaatuisten kiviaineisten tuottamiseen, mutta niitäkin voidaan hyödyntää useissa rakennuskohteissa. Sulfidi- ja karbonaattipitoiset gneissit ja voimakkaasti liuskeiset kivet eivät sovellu kiviainesten tuottamiseen.

Kiviainesten käyttö

Etelä- ja Länsi-Suomessa kalliokiviaines on monin paikoin kiviaineksen pääasiallinen lähde, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomessa kalliokiviaines muodostaa vain noin kolmanneksen kiviainesten kokonaistuotannosta. Kalliomurskeen osuus kiviainesten kokonaiskäytöstä on kasvanut tasaisesti vuodesta 1990 lähtien, jolloin kalliomurskeen käyttöä alettiin tilastoida. Nykyään kalliokiviainekset muodostavat jo 60 % kiviainesten kokonaiskäytöstä, sora ja hiekka 40 %. Kalliomurskeella on pyritty korvaamaan soran ja hiekan käyttöä, koska suuri osa Etelä-Suomen tärkeistä sora-alueista on varattu muihin maankäytön muotoihin, kuten pohjavesialueiksi. Kalliokiviaineksen tärkein ottokeskittymä Suomessa sijaitsee pääkaupunkiseudulla ja sen ympäristössä, koska rakentaminen on siellä vilkasta.

Kiviainesten arvioitu käyttö Suomessa 1970-2014. Sisältää sekä ottoalueilta että rakentamisen yhteydessä otetun kiviaineksen. Lähde: 1970–1989 Laine (1994) , 1990–2014 SYKE, Infra ry.

Kiviainesten suureen käyttömäärään vaikuttavat monet tekijät, joista merkittävimpiä ovat maamme suuri pinta-ala, pieni väestöntiheys, laaja tieverkosto sekä kasvukeskusten rakentamistarpeet. Myös pohjoisen alueen erityispiirteet, kuten maapohjan routiminen ja nastarenkaiden aiheuttama kulutus teiden päällysteisiin, lisäävät liikenneväylien ja -alueiden jatkuvaa kunnostustarvetta. Osaltaan näiden tekijöiden seurauksena julkisen sektorin ja infrarakentamisen (teollisuusyhteiskunnan toiminnassa tarvittavien teknisten perusrakenteiden rakentaminen) osuus kiviainesten kokonaiskäytöstä Suomessa on verrattain suuri.

Suomen kalliokiviainesvarat ja -varannot

Arvioitaessa Suomen kalliokiviainesvaroja ja -varantoja ei voida ilmoittaa lukuja, jotka olisivat suoraan rinnastettavissa mineraalialan käsitteisiin malmivara ja mineraalivaranto. Malmivarat muodostuvat taloudellisesti hyödynnettävissä olevista mineraaliesiintymistä, kun taas mineraalivarannot muodostuvat mineraaliesiintymistä, jotka eivät ole taloudellisesti hyödynnettävissä tai joiden hyödyntämismahdollisuuksista ei ole riittävää varmuutta. Suomen kalliokiviainesvaroina voitaisiin ilmoittaa luku, joka kertoo, kuinka suuren ottomäärän voimassa olevat kalliokiviaineksen ottoluvat mahdollistavat. SYKEn tietojen mukaan tämä luku oli vuoden 2014 lopussa 480 miljoonaa kiintokuutiometriä, joka vastaa 1344 miljoonaa tonnia. Suomen kalliokiviainesvarantoina voitaisiin ilmoittaa luku, joka kertoo, kuinka paljon kalliokiviainesta on yhteensä arvioitu olevan GTK:n kiviaineskartoituksissa tutkimissa kallioalueissa. Tämä luku on 18 314 miljoonaa kuutiometriä, joka vastaa 51 279 miljoonaa tonnia.

Kalliokiviainesten arvioitu käyttö Suomessa vuonna 2014 oli 48 miljoonaa tonnia. Jos edellä mainitut Suomen kalliokiviainesvaroja ja -varantoja kuvaavat luvut jakaa vuoden 2014 käytön määrällä, saataisiin tulokseksi, että nyt inventoidut Suomen kalliokiviainesvarannot riittäisivät noin 1000 vuodeksi ja kalliokiviainesvarat riittäisivät noin 30 vuodeksi (tällä hetkellä voimassa olevat ottoluvat tietysti umpeutuisivat tässä ajassa). Kuten mineraalialalla Suomen malmivarat kasvavat malminetsinnän tuloksena, voidaan ajatella, että edellä esitetyllä tavalla määriteltyinä Suomen kalliokiviainesvarat kasvavat uusien ottolupien myöntämisen tuloksena.

Vienti ja tuonti

Tullin ulkomaankauppatilastojen mukaan kiviaineksia vietiin Suomesta vuosina 2010−2014 yhteensä 5,9 miljoonaa tonnia. Kiviainesten viennin yhteenlaskettu arvo vastaavana kautena oli 78 miljoonan euroa. Kiviainesten tuonnin arvo oli 46 miljoonaa euroa. Kiviainesten ulkomaankaupan kauppataseen vuosittainen summa kyseisenä kautena oli kuudenneksi korkein kaikista Suomessa tuotetuista jalostamattomista kaivannaistuotteista. Kauppataseen kärjen muodostavat talkki, graniittinen luonnonkivi, rikkikiisu (pasutettu ja pasuttamaton), jalometallirikasteet ja kiviainekset.

Teollisuusmineraalit

GTK

Teollisuusmineraaleihin kuuluvat laajasti ottaen kaikki mineraalit ja kivilajit, joilla on teollista käyttöä, lukuun ottamatta metallisia malmeja, mineraalisia polttoaineita ja jalokiviä. Luokittelu ei ole kuitenkaan kaikilta osin yksiselitteinen. Esimerkiksi kromiitti ja ilmeniitti ovat metallisia malmimineraaleja, mutta ne ovat eräissä käyttötarkoituksissa myös teollisuusmineraaleja. Teollisuusmineraalien hyödynnettävyys perustuu niiden fysikaalisiin tai kemiallisiin ominaisuuksiin ja niitä käytetään ihmisille jokapäiväisten ja usein välttämättömien tuotteiden kuten elintarvikkeiden, vaatteiden, lääkkeiden, rakennusaineiden, lannoitteiden, astioiden, paperin, muovin, kosmetiikan, elektroniikan ja puhtaan juomaveden ym. valmistuksessa. Voisi jopa sanoa että maailma pysähtyisi ilman teollisuusmineraaleja.

Teollisuuskiviksi kutsutaan kiviä, jotka sellaisenaan murskattuna ja jauhettuna ilman erityistä rikastusprosessointia kelpaavat esimerkiksi vuorivillan tai sementin raaka-aineeksi. Teollisuuskiveltä vaadittavista ominaisuuksista tärkein onkin kiven oikea kemiallinen kokonaiskoostumus.

Varannot ja sijainti

Suomen kallioperä on otollinen monien teollisuusmineraalien esiintymiselle (kuva 1). Teollisuusmineraalituotteiden laatua ja uusia käyttösovellutuksia kehitetään jatkuvasti. Tämä voi avata mahdollisuuksia myös uusille, ennen hyödyntämättömille mineraaleille.

Teollisuusmineraalien etsinnässä käytetään samoja menetelmiä kuin malminetsinnässä yleensäkin (esim. geofysiikka). Taloudellisesti kannattavalta esiintymältä vaaditaan korkean ja laadukkaan hyötymineraalipitoisuuden sekä otollisen sijainnin lisäksi riittävän suurta kokoa. Tämä vaihtelee mineraalikohtaisesti parista miljoonasta tonnista (esim. litium) kymmeniin miljooniin tonneihin (esim. kalsiitti).

Teollisuusmineraalipotentiaaliset alueet. Kuva: GTK

Suomessa louhittiin vuonna 2018 teollisuusmineraaleja ja -kiviä yhteensä 28:stä eri esiintymästä (kuva 2). Näistä 14:sta louhittiin karbonaattikiviä, käytännössä kalsiittia ja/tai dolomiittia. Muita teollisuusmineraaleja (apatiitti, talkki, maasälpä, kvartsi, kiille, wollastoniitti) louhittiin 14 louhoksesta. Lisäksi seitsemän kaivosta tuotti raaka-ainetta vuolukivi- ja jalokiviteollisuudelle.

Teollisuusmineraalien ja teollisuuskivien kokonaislouhinta oli vuonna 2018 yhteensä 34,9 Mt, josta malmin ja hyötykiven osuus oli 16,5 Mt (Tukes: tilastotietoja vuoriteollisuudesta 2018).

Teollisuusmineraali-, vuolukivi- ja jalokivikaivokset 2018. Kuva: GTK

Ajankohtaiset teemat

Teollisuusmineraaleihin liittyvä kehittämistyö jatkuu monipuolisena ja aiemmin Suomessa hyödyntämättömiäkin mineraaleja ollaan ottamassa käyttöön. Esimerkiksi Keliber Oy jatkaa valmisteluja käynnistää litiumin tuotanto Kokkolan (ent. Ullava) Läntässä.

Vienti ja tuonti

Useimpien Suomessa louhittujen teollisuusmineraalien ja kivien varannot ovat suuret. Suomi on esimerkiksi Euroopan suurin talkin ja wollastoniitin tuottaja. Näissä Suomi on viejämaa. Suomen paperintuotannossa käytetyistä mineraaleista n. 30 % on louhittu Suomen kallioperästä, eli tällä sektorilla tuonnin osuus on edelleen suuri.