Maankuoren liikkeitä ennen laattatektoniikkaa

Teemu Karlsson

Pentti Eskolan kirjassa vuodelta 1921 maankuoren liikkeet selitetään kutistumishypoteesin avulla. Kuva: Teemu Karlsson

Maan kuoriosa, eli litosfääri, koostuu tektonisista laatoista, jotka liikkuvat astenosfäärin päällä hitaasti, noin 1-15 cm vuosivauhdilla. Teoria mannerlaatoista ja laattatektoniikasta on suhteellisen nuori ja muovautunut nykyiseen asuunsa vasta 1900-luvun aikana. Ennen laattatektoniikkaa maankuoren liikkeitä selitettiin kutistumishypoteesin avulla.

Idean mannerlaattojen vaelluksesta esitti ensi kertaa Alfred Wegener vuonna 1912. Hän kertoi saaneensa ajatuksen katsellessaan maailmankarttaa vuonna 1910, ja kiinnittäessään huomiota Atlantin valtamerta reunustavien mantereitten rantaviivojen yhdenmukaisuuksiin. Wegener harmitteli myöhemmin, että hänen tutkimuksiaan hidastivat Grönlannin ylitys ja palvelu sotavoimissa.

Wegenerin ajatus vaeltavista mannerlaatoista ei kuitenkaan heti syrjäyttänyt vallitsevaa kutistumishypoteesina tunnettua teoriaa. Kutistumishypoteesin perusajatuksena oli, että Maa on sisuksistaan kuuma taivaankappale, joka vähitellen kylmenee.

Kuten Pentti Eskolan kirjassa Kidetieteen, mineralogian ja geologian alkeet vuodelta 1921 todetaan, “Jäähtyessään maapallo pienenee, kuten kaikki kappaleet, mutta koska sen päällimmäinen kerros pysyy suunnilleen samassa lämpötilassa, ei tämä saata kutistua semmoisenaan, vaan menee poimuihin ja ryppyihin, ja kappaleita työntyy päällekkäin.” Näin kutistumishypoteesilla saatiin selitettyä vuorenpoimutukset, maanjäristykset ja muut maankuoren liikkeet.

Varsinaisen modernin laattatektoniikan isänä pidetään geofyysikko John Wilsonia, joka esitteli laattatektonisen teoriansa vuonna 1965. Siinä hän kuvaili, miten mantereet liikkuvat, valtamerten keskiselänteillä laatat erkanevat, ja mitä ovat subduktio- ja transformivyöhykkeet.

Lue lisää laattatektoniikasta: Laattatektoniikka