Korukiven hiontavaiheet

Mikko Turunen

Korukivien hionta Suomussalmen Ruukinkankaan koululla

Ladattava wmv-muotoinen video korukivien teosta ja alla pdf-tiedostoina videolla esitetyt korukivien hionnan eri työvaiheet. Niitä voi tulostaa vaikka oman mahdollisen kivityösalin seinälle. Video ja alla olevat työohjeet on valmistettu erityisesti Suomussalmen Ruukinkankaan koululla käytettäväksi, mutta ne havainnollistavat korukivien hiontaa ihan yleisestikin.

Kivenhiontavideo kestää 26 minuuttia. Resoluutio on 320×240, 25 kuvaa sekunnissa. Videon tiedostokoko on suuri, 68 Mb. Sisältää äänen. Valitamme pitkää latausaikaa. Video näkyy esim. Windows Media Playerin versiolla 9 tai sitä uudemmalla.

Hionnan eri työvaiheet (pdf):

Korukivien pyöröhionta

Nimensä tämä hiontamuoto on saanut todennäköisesti cabouchon-hionnasta, joka viittaa ranskalaiseen sanaan caboche, joka tarkoittaa päänuppia. Pyöröhionta sanana viittaa myös vanhaan egyptiläiseen skarabee-kuoriaisen muotoiseen hiottuun korukiveen. Suomalainen pyöröhionta-sana tarkoittaa enemmän tai vähemmän päällyspinnaltaan kaarevaksi hiottua muotoa ja on ainoa oikea suomenkielinen vastine cabouchon sanalle.

Läpinäkymättömät kivet hiotaan yleensä pyöröhiontaiseksi, joskin tämä hionta sopii myös joillekin läpinäkyvillekin kiville. Pyöröhiottu kivi voi olla perusmuodoltaan pyöreä, soikea, pisaranmuotoinen, kulmikas, sydämen tai jonkin muun tunnetun kuvion muotoinen. Kiven muodon täytyy olla pyöreähkö, koska normaaleilla kotihiomalaitteilla ei saada tasaisia pintoja kiiltämään pyöreiden pintojen veroisesti ja läpinäkymätön kivi on kauniimpi pyöröhiottuna.

Alla olevat työvaiheita esittävät kuvat on otettu Suomussalmen kunnan Ruukinkankaan koulun kivityösalissa loppuvuodesta 2003. Alla olevat työmenetelmäkuvaukset eivät kuitenkaan ole enää kaikilta osiltaan Ruukinkankaan koululla käytössä. Ne on jätetty tälle sivustolle siksi, että ne saattavat olla hyödyksi muille aiheesta kiinnostuneille. Yllä oleva video ja pdf-tiedostot edustavat Ruukinkankaan koululla tällä hetkellä käytettävää hiontatapaa.

Kaikki alla olevat hiontavaiheet yhtenä pdf-tiedostona ladattavissa tästä.

Sahaus

Hiottavaksi aiottu kivi irrotetaan tavallisesti sahaamalla suuremmasta kappaleesta, jolloin kivestä samalla poistuvat ympärillä olevat kivilaadun tai muodon puolesta kelpaamattomat ainekset. Sahaamiseen käytetään kivisahaa, jossa sahaavaan särmään sijoitetut timantit leikkaavat kiveä. Suuren kierrosnopeuden ansiosta kivi sahautuu melko nopeasti. Sahauksessa käytettävä vesi estää terän kuumenemisen ja tukkeutumisen sahaamisen aikana. Sahattaessa ei saa käyttää niin suurta voimaa, että terä kuumenisi tai saha \”leikkaisi kiinni\”.

Ennen aihion sahaamista, on syytä tutkia kiven ominaisuudet huolellisesti. Tällöin päätetään mistä sahataan ja millaisella sahalla sahataan. Aihio sahataan käsivaraisesti kiveä terään ohjaten suoraviivaisin sahauslinjoin käyttämättä kuitenkaan liian suurta voimaa. Timanttireunainen saha leikkaa hyvin kaikkea kovaa materiaalia, mutta esimerkiksi sormenpään nahkaan se ei pysty.

Kasteltu kivi antaa viitteen siitä, millainen se tulee olemaan hiottuna. Märästä kivestä ei kuitenkaan näe siinä mahdollisesti olevia halkeamia tai huokosia. Sahattua kiveä on aina tarkasteltava kuivana, jotta sen mahdolliset virheet nähtäisiin.

Raakakivi viipaloidaan tässä vaiheessa käyttötarkoituksen mukaisiin paksuuksiin. Läpinäkyvät ja läpikuultavat materiaalit sahataan yleensä hieman paksummiksi, samoin kuin hiottavaksi aiottavat suurikokoiset korutkin. Mukavin tilanne on silloin, kun jatkotyöstöön on käytettävissä tasapaksu kiviviipale. Taitava kivenhioja voi hyödyntää myös ns. poskipalaset, joissa on vain toinen puoli sahattu.

Pyöröhiottavan kiven muoto määräytyy joko sen luonnollista muotoa hieman korjaamalla tai valmiiseen korupohjaan kiinnittämisen ehdoilla, jolloin sillä on oltava tietty ulkomuoto. Muotoa suunnitellessa tulee ottaa huomioon kiven lohkeavuus ja lohkeamisen välttäminen työstön aikana. Myös erilaiset väri-, kuvio-, sulkeuma- ym. ominaisuudet kannattaa huomioida tässä yhteydessä. Sahattuun viipaleeseen piirretään sapluunan avulla tussijälki osoittamaan halutunkokoisen kiven ulkomuotoa. Kannattaa piirtää kiven reunaan, mikäli kivi on sieltäkin ehjää. Näin samasta kiviviipaleesta saa useampia koruja.

Kiviviipaleeseen voi piirtää apuviivat osoittamaan sahauslinjoja. Kivisaha ei ole kuviosaha eli sahauslinjojen on oltava aina suoria. Jos kivisahalla yrittää tehdä kaarevia sahauksia, on melko todennäköistä, että terä vahingoittuu. Sahaamisessa kannattaa aloittaa leikkaamalla ensimmäisenä kiven perusmuotoa sivuavat pääsuunnat ja vasta sen jälkeen tarkemmat muotoa noudattelevat sahaukset.

Pienemmät sahaukset kannattaa tehdä pienellä sahalla. Pienellä sahalla työskentely on tarkempaa kuin isolla sahalla. Myös tämän sahan käytössä on ehdottomasti muistettava huolehtia terän jäähdytyksestä (vesi).

Sahattu kivi näyttää tältä:

Kannattaa jättää vähintään parin millimetrin verran väliä sahauslinjojen ja piirretyn muodon väliin. Usein vaarana on sahaaminen liian läheltä haluttua muotoa, jolloin kivestä tulee liian pieni.

Karkeahionta

Sahaamisen jälkeen suoritetaan kiven karkeahionta, jolloin jo lähestytään aiottua perusmuotoa. Tällöin tahkoa muistuttavassa koneessa käytetään hiomakivenä karkeahkoa laikkaa tai timanteilla varustettua hiomalaikkaa. Ruukinkankaan koulun kivityösalissa karkeahionta suoritetaan päätytimanttilaikalla, jonka karkeus on 180. Timantilla työskenneltäessä on aina muistettava huolehtia jäähdytyksestä (vesi).

Karkeahionnassa on sääntönä, että aina ensin hiotaan muoto kohdalleen, vasta sen jälkeen aletaan hiomaan kiveä oikeaan kokoon. Ensin kivestä hiotaan kulmat pois, sen jälkeen kiveä pyöritellään käsissä ja hiotaan sitä tasaisesti joka puolelta. Tässä vaiheessa kiveä kannattaa pitää käsissä pystysuunnassa. Tällä varmistetaan se, ettei kiven sivumuodosta tule kartiota.

Kiveä hiotaan niin paljon, että se mahtuu juuri ja juuri korupohjaan tai on muuten aiotun muotoinen. Muodon piirtämisessä käytettyä sapluunaa ei saa käyttää kiven koon sovittamiseen vaan kiveä pitää aina sovittaa siihen korupohjaan, mihin se kiinnitetään valmiina. Jos kyseessä on pieni kivi, pitää se kiinnittää erikoiskitillä tai liimalla puutikkuun tms. jo tässä vaiheessa. Karkeahionnan lopussa kiven alareunaan hiotaan pieni viiste reunan kestävyyden parantamiseksi. Hyvin hiottu kivi on lieriön, ei kartion muotoinen.

Tämän jälkeen kivi kiinnitetään alapinnaltaan ruuviin pikaliiman avulla:

Ruuvi kiinnitetään liiman kuivuttua puutikkuun. Kiveä on helppo käsitellä, kun se on tikussa kiinni.

Puutikkuun kiinnitettyä kiveä hiotaan jälleen timanttipäätylaikalla viereisen kuvan mukaisesti. Ensin kiveen hiotaan yksi suuri viiste noin 45° kulmaan. Kiveä pyöritetään koko hionnan ajan, jolloin saadaan ensimmäinen viiste kiven ympäri. Vettä käytetään reilusti.

</div>\r\n</td>\r\n</tr>\r\n<tr>\r\n<td valign=\”top\”><img src=\”images/perusgeologiaa/kiviopas/korukivet/hiontavaiheet/017.jpg\” border=\”0\” /></td>\r\n<td valign=\”top\”>\r\n<div align=\”justify\”>

Viistettä ei hiota aivan alareunaa myöten, jos kivi on tarkoitus laittaa valmiiseen korupohjaan (korupohjan mahdollinen reunus täytyy huomioida kiven reunuksen suuruudessa):

Kulmia loivennetaan kunnes yläpinnan muoto alkaa pikkuhiljaa olemaan pyöreä:

Kiveä pyöritetään akselinsa ympäri kittitikun vartta pyörittämällä, jolloin kivi saa pyöreän muotonsa. Timanttipäätylaikka jättää kiveen aika suuret naarmut, mitkä pitää hioa huolellisesti pois myöhemmissä hiontavaiheissa. Yläpinnan hionnan jäljiltä ei kivessä saisi siis olla suuria havaittavia kulmia, koska niitä on vaikea poistaa myöhemmissä hiontavaiheissa.

Seuraava hiontavaihe tehdään kumipyörälaikoin varustetulla hiomakoneella. Käytettävän hiomanauhan karkeus on noin 200. Hiomanauhan alla oleva kumipyörälaikka joustaa hieman, mikä helpottaa edellisen hiomavaiheen aikana syntyneiden kulmien oikaisua. Vettä käytetään tässä työvaiheessa niin, että nauha on märkä, muttei lainehdi vettä.

Tämän työvaiheen jälkeen kivessä ei saisi olla enää selvästi havaittavia naarmuja. Varsinkin timanttipäätylaikka jättää kiveen suuria naarmuja, mitkä näkyvät kivessä vaaleampina kohtina. Nämä pitää saada hiottua pois jo tässä työvaiheessa, koska niitä on vaikea saada hiottua pois myöhemmissä työvaiheissa. Hiottua kiveä on aina tarkasteltava kuivana, märässä kivessä naarmut eivät näy.

Hienohionta

Kivi pestään huolellisesti ennen viimeistelyhiontaa ja sen eri vaiheiden jälkeen. Jos kiveen jää yhtään karkeata hiukkasta, voi seurauksena olla kiusallinen naarmu viimeistelyhionnan jälkeen.

Viimeistelyhionta tehdään käsin sarjalla eri karkeuksisia vesihiontapapereita. Hionnan voi aloittaa karkeudella (MESH-asteikko) 180 tai 220, jatkaa sitten karkeuteen 400, sen jälkeen 600 tai 800 sekä 1000 tai 1200. Hionta kannattaa tehdä elastisen alustan (esim. huopa) päällä. Joillekin kiville riittää muutama eri karkeus, mutta jotkin kivet vaativat lähes kaikkien karkeuksien läpikäymistä.

Hiontatulos on riittävä, kun kiven pinnassa ei viimeistelyhionnan jälkeen näy yhtään naarmua edes 10 x suurentavalla luupilla katsottaessa. Kiven pintaa on tarkasteltava tällöin kuivana, koska kosteassa kivessa mahdolliset naarmut eivät näy. Kivi pestään huolellisesti ennen kiillotusta.

Kiillotus

Kiillotuksessa kivi saa lähes lasimaisen kiillon. Poikkeuksena tästä ovat pehmeät kivet, joiden pintaan saadaan syntymään vain vahattua pintaa muistuttava kiilto. Kiillotuksessa kivestä ei enää poisteta ainesta, kyseessä on vain sileän pinnan viimeistely. Tämän vuoksi viimeistelyhionta on tehtävä huolellisesti ennen kiillotusta.

Kiillotus suoritetaan huopa- tai nahkalaikalla, jossa on kiillotusaineena tinatuhkaa. Tinatuhkaa käytetään veteen sekoitettuna kermamaisena tahnana. Kiillotuksen jälki voidaan tarkastaa työn kuluessakin pesemällä ja kuivaamalla kivi. Kivi ei saa päästä kuumumaan kiillotuksen aikana, tuolloin kiven pinta voi vahingoittua. Kuumuminen estetään käyttämällä vettä kiillotuksen aikana, huopalaikan tulisikin olla kostea, muttei märkä.

Kun kiven pyöreäksi hiottu yläpinta kiiltää kauttaaltaan, on kiillotus suoritettu. Mahdollisiin kiven halkeamiin joutunut kiillotusaine saadaan poistettua hammasharjalla tai huopalaikalla, jossa ei käytetä lainkaan tinatuhkaa ja jossa käytetään runsaasti vettä. Huokoista kiveä voi hieroa kiinteään saippuapalaan, jolloin huokoset täyttyy saippuasta, mikä estää tinatuhkan joutumisen huokosiin. Saippua lähtee huokosista pesemällä.

Viimeistely

Kivi irrotetaan ruuvista lämmittämällä sitä varovasti esimerkiksi nestekaasupolttimella. Kivi voi särkyä, jos sitä kuumennetaan keskellä liekkiä. Kiveä lämmitetään varovasti ja vähän väliä on kokeiltava, joko se irtoaisi. Kivi ja ruuvi voivat kuumua niin paljon, palovammat voivat olla mahdollisia huolimattomassa työskentelyssä.

Valmis kivi kiinnitetään kaksikomponenttiliimalla sille sopivaan korupohjaan:

Korupohjan pohjaa kannattaa hieman naarmuttaa tartunnan parantamiseksi.

Kivi on valmis koru, kun se on kiinnitetty sille varattuun korupohjaan. Kiven pintaan joutunut liima lähtee esimerkiksi Sinoliin kastetulla paperilla pyyhkimällä.

 

Korukiven hionta

Mikko Turunen

Hiontaan sopiva materiaali

Kovuus

Jalo- ja korukivimateriaalin tulee olla kyllin kovaa kestääkseen särkymättä hionnan eri vaiheet sekä jatkuvan käytön koruna. Koruihin käytettävän kiven tulisi aina olla ainakin kovuutta 7 tai sitä kovempaa, sillä vain kovat kivet kestävät koruissa himmenemättä. Lähes poikkeuksetta voitaisiinkin sanoa, että mitä kovempi kivi, sitä parempi kiilto. On olemassa joitakin pehmeitä kiviä, joihin saadaan hyvä kiilto, mutta ne ovat herkkiä naarmuttumaan käytössä. Ilmassa leijuva kvartsipöly kuluttaa vähitellen pehmeiden kivien kiillotetun pinnan himmeäksi. Jos koruksi aiottu kivi on erityisen kaunis, voidaan hionta tehdä myös pehmeämmästä kivestä. Tällainen kivihän on esimerkiksi kotimainen spektroliitti.

Kauneus

Toinen tärkeä ominaisuus on materiaalin kauneus. Tähän vaikuttavat monet ulkonäköön liittyvät seikat ja henkilökohtaiset mieltymykset. Kiven on oltava väreiltään miellyttävä, mahdollisesti jopa läpinäkyvä jolloin sen loisto tulee parhaiten esille. Myös kovuuteen osittain liittyvä kiilto on osa kauneutta. Kauneuteen liittyvät myös henkilökohtaiset mieltymykset kuten mahdollinen oma suosikkikivi, kiveen liittyvä tunnearvo, erikoinen löytöpaikka, tietty käyttötarkoitus ym.

Käyttötarkoitus

Kiveä valittaessa pitääkin miettiä ensimmäisenä sen lopullinen käyttötarkoitus ettei esimerkiksi hiottaisi sormukseen liian pehmeää kiveä. Kivessä voi olla myös joitakin optisia ominaisuuksia, jotka on huomioitava kiven muotoa ja hionnan korkeutta suunniteltaessa. Tällaisia ominaisuuksia ovat läpinäkyvyys ja läpinäkymättömyys, läpikuultavuus sekä valon heijastuminen (spektroliitti).

Kiven mekaaniset ominaisuudet

Edellämainittujen ominaisuuksien ohella hiojan tulee kiinnittää huomiota kiven lohkeavuuteen. Esimerkiksi spektroliitti on herkkä lohkeamaan ja työ voi mennä pilalle, mikäli sitä painetaan liian voimakkaasti laikkaa vasten tai sahataan huonolla sahalla. Etevästä lohkeavuudesta voi olla hyötyäkin, sillä lohkomalla voi nopeasti ja vaivattomasti pienentää mineraalin.

Kiven huokoisuus ja joidenkin pehmeiden mineraalien aiheuttamat sulkeumat voivat vaikuttaa lopputulosta huonontavasti. Lähellä kiven omaa kovuutta olevat toisen mineraalin tai kivilajin sulkeumat voivat antaa lopputulokseen kauniin vaikutelman. Esimerkiksi kvartsikiteet kirjomaasälvässä ovat lähellä maasälvän kovuutta ja käyttäytyvät hiottaessa hyvin samankaltaisesti kuin maasälpäkin.

Jos hiottavaksi aiotussa kivessä nähdään silmämääräisesti halkeamia, ei siitä kohdasta kannata lähteä hiomaan. Kivi voi lohjeta halkeaman kohdalta tai halkeama voi täyttyä kiillotusaineesta, jolloin lopputulos ei ole halutun kaltainen. Kotimaiset kvartsit sisältävät pieniä hiushalkeamia, jotka kuuluvat kiven ominaisuuksiin, eikä siitä ole mahdollista löytää halkeamatonta kohtaa. Kvartsi ei kuitenkaan lohkea helposti, jolloin hionta tällaisista kohdista on kuitenkin mahdollista.

Varsinaisia jalokiviä esiintyy Suomessa harvoin, mutta harrastajille tärkeitä korukiviä on runsaasti. Tässä alempana esitellään joitakin tavallisimpia korukiviksi soveltuvia kotimaisia mineraaleja ja mukaan on otettu joitakin ulkomaisiakin mineraaleja, koska niiden saatavuus on viime vuosina huomattavasti helpottunut. Jotkut kivilajit soveltuvat myös loistavasti hiontamateriaaliksi.

Johdatus korukiviin

Mikko Turunen

Taustatietoa

Valmiita kivikoruja.

Lähes kaikkialta Suomesta on löydettävissä koruihin sopivaa kivimateriaalia. Kiveen kätketty kauneus saadaan usein esille vasta oikeaoppisten työvaiheiden jälkeen. Korukivien hionta on kiehtova harrastus ja yksi parhaimmista kivimateriaalin käyttökohteista. Kaulakoruissa, sormuksissa, rintakoruissa, riipuksissa ja kalvosinnapeissa käytetään yleensä kauneinta kivimateriaalia – tai ainakin käytettävällä materiaalilla on merkitystä korun käyttäjälle. Joskus käytettävän kivimateriaalin valintaa ohjaa sen paikallisuus. Viereisten kuvien kivimateriaali on peräisin Kainuusta ja paikallisena materiaalina sillä on varmasti merkitystä kainuulaisille.

Viimeistelyä odottavia kiillotettuja korukiviä.

Jalo- ja korukivenhionta on maassamme hyvin nuori ala, kiviä on hiottu vasta reilut viisikymmentä vuotta. Kivenhiontataidon toi maahamme jalokivenhioja, gemmologi Tauno Paronen, joka opiskeli optiikkaa ja näin tutustui jalokivien maailmaan. Lisää oppia hän sai mm. Saksassa. Tauno Paronen oli tiettävästi ensimmäinen, joka aloitti korukivien hiontatyön maassamme.

Korukivien etsintä

Kuka tahansa voi ryhtyä etsimään korukiviä ja maassamme on tähän hyvät mahdollisuudet. Etsimiseen voidaan soveltaa samaa jokamiehen oikeutta kuin marjastukseenkin, mutta poikkeuksiakin on. Suurempien kivimäärien kerääminen toisen omistamalta alueelta, kerääminen tutkimus- ja valtausalueilta, kaivosten ja louhosten alueilta sekä erilaisilta rauhoitus ym. suojelualueilta on kielletty. Yleensä kielletyillä alueilla on tästä selvät tiedotteet tai merkit näkyvillä. Joskus on pidetty nyrkkisääntönä, että sellaiseen kiveen, jonka jaksaa itse kantaa, saa soveltaa jokamiehen oikeutta.

Koruiksi sopivaa materiaalia voi etsiä esimerkiksi kallioleikkauksista, joissa mielenkiintoinen kohta erottuu hieman muuta kalliota vaaleammasta väristä. Jos tällainen kohta on vielä karkearakeista (pegmatiitti, pegmatiittigraniitti), kannattaa se tutkia huolellisesti. Kallioissa mielenkiintoisimpia paikkoja ovatkin kohdat, joissa kivilaji muuttuu toiseksi (kontaktipinta) ja jos siinä on karkearakeista pegmatiittia, voi tällaisista kohdista löytyä erilaisia kvartseja, maasälpiä, turmaliineja, granaatteja, beryllejä sekä muita harvinaisempiakin mineraaleja.

Muita hyviä löytöpaikkoja ovat irtolohkareet, maaperäauraukset, ja -kaivannot, soranottopaikat, rantakivikot sekä jokien ja purojen pohjasorat. Näissä olevat kivet edustavat laajan alueen kivilajeja, jotka mannerjää on irrottanut, kuljettanut alkuperäiseltä paikaltaan ja kasannut yhteen.

Myös kaivosten ja louhosten jätekivikasat ovat hyviä löytöpaikkoja. Niissä kivi on jo valmiiksi irrotettuna ja murskattuna. Tällaisissa paikoissa on aina jokin muusta ympäristöstä poikkeava kallioperämuodostuma ja siellä on siten yleensä erikoisia mineraaleja. Nämä voivat poiketa laadultaan, kooltaan, muodoltaan tai väriltään kallioperän tavallisista rakennusaineksista. Tällaisissa paikoissa liikuttaessa on oltava hyvin varovainen eikä alueella saa liikkua ilman lupaa.

Parhaiten koruiksi kelpaavat kivet näkyvät sateen aikana tai heti sateen päätyttyä, jolloin kivet ovat vielä märkiä ja koruiksi kelpaavat kivet erottuvat muiden joukosta. Kosteasta kivestä saa myös vihjeen, miltä sen pinta näyttäisi hiottuna ja kiillotettuna. Lisäksi sorassa luonto on suorittanut ensimmäisen jalostuksen, rikkonaisimmat kivet ja kohdat ovat kuluneet pois.

Korukivien etsijä voi varustautua seuraavin välinein:

  • Vasara: lohkaistaan kiven tuore lohkopinta näkyviin
  • Teräspiikki: naarmutustesti tietyn kovuisella välineellä, puukon kovuus voi vaihdella
  • 10 x suurentava luuppi tai suurennuslasi: kiven rakenteen tarkastelu
  • Vaskooli, lapio: korumateriaalin huuhtelu pohjasorasta

Jalokivet ja ihminen

Mikko Turunen

Jalokivien historiaa

Meripihkaa.

Jalokivien työstämisestä ja käyttämisestä on varhaisia merkkejä ainakin 7000 vuoden takaa. Arkeologiset löydöt osoittavat, että jo mesoliittisella kivikaudella (ajanjakso n. 8000-5000 eKr.) ihmisillä oli kiinnostusta jalokiviin. Ensimmäisiä ihmisen käyttämiä jalokiviä olivat ametisti, vuorikide, meripihka, jade, jaspis, korallit, lapislatsuli, helmet, serpentiini, smaragdi ja turkoosi. Kivikaudella ihmisen luonnontieteellinen tietämys oli nykyistä paljon vähäisempää ja toimia verhosi salaperäisyyden ja yliluonnollisuuden verho. Jalokiviä käytettiinkin amuletteina ja talismaneina, ne suojasivat pahoilta hengiltä ja takasivat hyvien henkien suosion. Niiden uskottiin pitävän pahan loitolla ja tuovan kantajalleen terveyttä ja onnea. Jalokiviä on saatettu käyttää myös arkisiin askareisiin ihan vaan niiden muuta kivimateriaalia suuremman kovuutensa vuoksi. Jatka lukemista ”Jalokivet ja ihminen”

Jalokivien ominaisuudet

Mikko Turunen

Samat ominaisuudet kuin muillakin mineraaleilla

Suurin osa jalokivistä on mineraaleja, joten suurimmalla osalla niistä on samat ominaisuudet kuin muillakin mineraaleilla (katso myös: Mineraalien ominaisuudet ). Eloperäisten muodostumien (meripihka, korallit, helmet, norsunluu) ominaisuudet käsitellään enimmäkseen niitä esittelevillä sivuilla.

Tällä sivulla esitellään jalokivien ominaisuuksista vain ne, joita ei esitellä mineraalien ominaisuuksien yhteydessä sekä ne, joita on tässä syytä täsmentää jalokivien osalta. Jatka lukemista ”Jalokivien ominaisuudet”

Jalokivien synty ja esiintyminen

Mikko Turunen

Jalokivien synty

Koska suurin osa jalokivistä on mineraaleja, ovat ne syntyneet kuten muutkin mineraalit . Mineraalit voivat syntyä usealla eri tavalla. Osa mineraaleista on syntynyt sulan kiviaineksen jähmettyessä syvällä kallioperässä tai purkautuessa maan pinnalle (magmatismi). Osa mineraaleista syntyy vesiliuoksista saostumalla (sedimentaatio) ja osa jo olemassaolevista mineraaleista uudelleenkiteytymällä korkean lämpötilan ja paineen vaikutuksesta (metamorfoosi). Jalokivien synty ei poikkea muidenkaan mineraalien synnystä, joten näissä mineraaleja synnyttävissä prosesseissa syntyy myös jalokiviä. Poikkeuksena ovat vain jalokivinä pidetyt eloperäiset muodostumat (meripihka, korallit, helmet, norsunluu), joiden syntytapa käsitellään niitä esittelevillä sivuilla.

Jäljitelmät, värjätyt ja synteettisesti valmistutut jalokivet

Egyptiläiset lienevät olleet ensimmäisiä, jotka yrittivät saada lasin näyttämään arvokkailta jalokiviltä. Vuonna 1758 wieniläinen Strasser kehitti lasin, jota voitiin hioa ja joka ulkoisesti muistutti timanttia. Vähitellen tätä strassiksi kutsuttua jäljitelmää alkoikin kulkeutumaan timanttijäljitelmänä jalokivimarkkinoille. Koruissa käytetäänkin usein halpoja lasijäljitelmiä aitojen jalokivien sijasta. Erityisesti halvoissa, nopeasti vaihtuvan muodin mukaisissa koruissa lienee turha käyttää aitoja jalokiviä. Myös posliinia sekä erilaisia hartsi- ja muovituotteita on käytetty jalokivien asemesta. Kaikki ne muistuttavat aitoja jalokiviä vain väriltään.

Kemiallisesti värjätty akaatti.

Akaatti on kvartsiryhmään kuuluvaa raitaista kalsedonia, joka luonnosta löydettyinä on joskus väriltään yksitoikkoista harmahtavaa eikä niissä juurikaan näy akaatille tyypilliset kuviot. Usein tällaisten akaattien väriä parannetaankin väriaineilla, jolloin saadaan aikaan keinotekoisia, luonnollista kirkkaampia värimuunnoksia ja voimakkaita kuvioita. Jo roomalaisten hallitsema värjäyksen taito perustuu siihen, että akaatin huokoiset osat imevät itseensä väriainetta, tiheisiin vyöhykkeisiin väri ei imeydy.

Synteettisiä jalokiviä.

Jäljitelmiä käytettäessä huomattiin, ettei väri riitä niiden ainoaksi aitoja jalokiviä muistuttavaksi ominaisuudeksi. Tiedemiesten haaveeksi tuli valmistaa sellaisia kiviä, jotka vastasivat aitoja jalokiviä myös muilta ominaisuuksiltaan, erityisesti kovuudeltaan ja loistoltaan. Vasta aivan 1800-luvun lopussa ranskalainen kemisti Verneuil onnistui valmistamaan synteettisiä rubiineja taloudellisesti kannattavalla tavalla. Vuonna 1910 hän onnistui valmistamaan synteettisiä safiireja. Verneuilin kehittämä menetelmä on edelleenkin käytössä yhtenä synteettisten jalokivien valmistusmenetelmänä.

Synteettisesti valmistettuja jalokiviä ei saa jalokivikaupassa koskaan esittää aitoina, niistä on aina käytettävä ilmausta synteettinen. Jalokivikaupassa ostajan kannattaa aina muistaa pyytää aitoustodistus ostamastaan jalokivestä tai tuotteesta, joka sisältää jalokiviä.

Joidenkin jalokivien ulkonäköä voidaan muuttaa tai niiden arvoa voidaan kohottaa muuttamatta kivien alkuperäistä koostumusta tai fyysisiä ominaisuuksia. Tätä prosessia kutsutaan jalokivien jalostamiseksi. Usein jalokivistä korostetaan tai heikennetään niiden väriä tai niiden laatua alentavia pikku puutteita pyritään häivyttämään (halkeamat ja huokoset). Yllä mainuttu akaatin värin kohentaminen on yksi tällainen menetelmä. Jalokivien lämpökäsittelyllä voidaan voimistaa safiirin ja akvamariinin väriä, heikentää savukvartsin ja morionin (musta savukvartsi) väriä tai muuttaa väri kokonaan toiseksi (turmaliini, zirkoni). Väriä voidaan voimistaa myös radioaktiivisella säteilytyksellä (timantti, akvamariini, ametisti, savukvartsi, helmet). Jalokivi voidaan osittain korjata tai entistää kyllästämällä se öljyllä, hartseilla tms. keinoaineilla tai siitä voidaan poistaa halkeamia paine- ja lämpökäsittelyllä (meripihka, turkoosi). Joskus paine- ja lämpökäsittelyllä liitetään yhteen pieniä murtokappaleita isommaksi ja arvokkaammaksi kappaleeksi.

Yhdistelmäkivet ovat kaksiosaisia (dupletit) tai kolmiosaisia (tripletit) koruissa käytettäviä jalokiviä, joissa esimerkiksi ylä- ja alaosa ovat aitoja luonnon jalokiviä ja niiden välissä on värillinen liimakerros tai jotain vähempiarvoista kiveä tai lasia. Yhdistelmäkiven tarkoituksena on näyttää aidolta jalokiveltä, mutta kuitenkin säästää kallisarvoista jalokiveä korvaamalla osa siitä halvemmalla aineella. Huolellisesti yhteenliitetyt moniosaiset kivet on vaikea tunnistaa, erityisesti jos kivi on jo kiinnitetty koruun.

Jalokivien esiintyminen

Magman kiteytyessä syntyvät esiintymät

Peridootti.

Magma on maan sisäosissa olevaa sulaa kiviainesta, joka kiteytyy magmakiviksi lämpötilan ja/tai paineen laskiessa jostain syystä. Magmakivien syntyessä niiden sisältämät mineraalit kiteytyvät kukin vuorollaan. Ensiksi kiteytyvät korkean sulamislämpötilan mineraalit ja viimeisenä ne, joiden sulamislämpö on alin (vertaa: kivien sulaessa sulaa niistä ensimmäisenä alhaisimman sulamislämpötilan mineraalit ja viimeisenä vielä korkeassakin lämpötilassa kiinteänä pysyvät mineraalit).

Graniitti

Mineraalien ominaispainolla on vaikutusta siihen, kiteytyykö ne jäähtyvässä magmatilassa syvällä vai pinnassa. Painavia mineraaliosia sisältävä magma painuu magmatilan pohjalle ja keveitä mineraaliosia sisältävä magma kohoaa ylös. Painavia mineraaliosia sisältävä magma muodostaa eri kivilajeja kuin keveitä mineraaliosia sisältävä magma. Peridotiitti on tyypillinen painavien mineraalien muodostama kivilaji, graniitti on tyypillinen keveiden mineraalien muodostama kivilaji. Peridotiitti koostuu oliviinista, pyrokseeneista ja sarvivälkkeestä, graniitti koostuu kvartsista, maasälvistä ja kiilteistä. Peridotiitti ja graniitti ovat magmakivien syväkiviä, pintakivet muodostuvat maanpinnalle purkautuvan magman eli laavan kiteytyessä.

Magmasta syntyviin kivilajeihin voi kiteytymisprosessin aikana muodostua mineraalien rikastumia, esimerkiksi metallisten mineraalien, kuten platinan rikastumia.

Jalokivet ovat magmakivissä harvinaisia. Uvaroviitti (kromia sisältävä granaatti) on eräs harvoista magmakivissä esiintyvistä jalokivistä. Se voi kiteytyä kromimalmin rakoihin ja halkeamiin. Peridotiitin onkaloista tavataan joskus läpinäkyvää oliviinia.

Timanttien etsinnässä tärkeät kimberliittipiiput ovat magmakiviin liittyvistä jalokiviesiintymistä ehkä kaikkein tunnetuimpia. Kimberliittipiiput ovat muinaisiin vulkaanisiin toimintoihin liittyviä purkauskanavia, jotka ovat täyttyneet mahdollisesti timantteja sisältävällä kimberliitillä. Kimberliittinen magma on noussut purkauskanavia pitkin syvältä maan sisältä tuoden mukanaan kymmenien kilometrien syvyydessä kovassa kuumuudessa ja paineessa syntyneitä timantteja. Kimberliittipiippujen läpimitta vaihtelee muutamasta metristä puoleen kilometriin.

 

Pegmatiitit ovat usein hyvin karkearakeisia magmakivien juonikiviä, joiden päämineraaleina ovat kvartsi, maasälvät ja kiilteet. Joskus pegmatiiteista tavataan kookkaina kiteinä myös jalokivimineraaleja. Tällaisia ovat beryllin, turmaliinin ja kvartsin muunnokset sekä topaasi, spodumeeni, zirkoni ja jotkut maasälvät. Pegmatiiteista on tavattu myös muita harvinaisempia pegmatiittimineraaleja. Pegmatiitteja sanotaankin jalokiviä etsivien aarreaitoiksi. Suomen pegmatiiteista ovat tunnetuimpia Kaatialan ja Haapaluoman esiintymät.

 

Hydrotermiset esiintymät

Kultaa kvartsissa.

Syvällä kallioperässä oleva vesi kykenee paineen ja kuumuuden vaikutuksesta liuottamaan sellaisia mineraaleja, jotka ovat maanpinnalla veteen liukenemattomia. Hydrotermisiä esiintymiä syntyy, kun näistä kuumista mineraalipitoisista liuoksista kiteytyy mineraaleja kallioperän rakoihin ja halkeamiin tai merenpohjan savikoihin. Niissä on usein tyhjiä tiloja – rakoja tai onteloita, joihin mineraalit voivat kiteytyä omamuotoisiksi kiteiksi. Tavallisimpia hydrotermisten esiintymien mineraaleja ovat kalsiitti ja vuorikide (kirkas kvartsi), myös ametistia (violetti kvartsi) tavataan näistä esiintymistä. Jalometalleista kulta ja hopea suosivat hydrotermisiä kvartsijuonia.

 

Tulivuorten kivilajien jalokivet

Akaatti

Kun maan sisäosista purkautuu maan pinnalle sulaa kiviainesta, jää jähmettyvien laavavirtojen sisään onteloita, joiden läpimitta voi olla jopa metrejä. Ontelot voivat täyttyä niihin jäähtymisprosessin aikana jääneillä tai niihin myöhemmin tunkeutuvilla mineraaliliuoksilla ja näistä saostuvilla ja kiteytyvillä mineraaleilla. Näin on syntynyt osa ametisti- ja akaattiesiintymistä. Muita onteloihin syntyviä mineraaleja voivat olla topaasi, berylli ja opaali. Meksikon tuliopaaliesiintymät liittyvät vulkaanisiin kivilajeihin, trakyytteihin.

 

Jalokivet sedimenttisissä muodostumissa

Rikastumissedimenteistä löydettyjä kultahippuja eli ns. upakultaa.

Maan pinnalla olevat kivilajit rapautuvat yhä pienemmiksi kappaleiksi eri tekijöiden vaikutuksesta. Virtaava vesi, jää ja tuuli kuljettavat rapautunutta ainesta, joka lajittuu erilaisiksi sedimenteiksi. Sora, hiekka, siltti ja savi ovat esimerkkejä lajittuneista sedimenteistä. Lajittuessa kestävät ja raskaat mineraalit voivat jäädä paikoilleen (rikastua) veden ja tuulen viedessä kevyempiä aineksia mennessään. Tällaisista jäännösrikastumista eli upamalmeista voidaan tavata jalokivistä mm. timantteja, korundeja, krysoberyllejä, topaaseja, spinellejä, granaatteja, zirkoneita sekä jalometalleista kultaa. Nämä ovat hyvin rapautumista vastaan kestäviä ja ominaispainoltaan raskaita mineraaleja.

Happamien kivilajien rapautuessa voi suotuisissa olosuhteissa pohjaveden pinnan tasolle saostua piidioksidia opaalin muodossa. Samoissa kerroksissa olevat fossiilit {mosimage}voivat tällöin myös opalisoitua. Saostunut opaali on harvoin hyvälaatuista, mutta toisinaan tällä tavoin syntyneistä esiintymistä löydetään kauniita jalo-opaaleja.

Sellaisissa paikoissa, joissa jokin esiintymä tai malmijuoni yltää maan pinnalle, voi niiden mineraalisisältö ja ulkonäkö muuttua erilaisten rapauttavien tekijöiden vaikutuksesta. Erityisesti kupariesiintymien hapettumisvyöhykkeet sisältävät kaunisvärisiä mineraaleja. Esimerkkejä tällaisista ovat malakiitti, atsuriitti ja krysokolla. Kuparipitoisuus voi myös synnyttää rapautuvien kivilajien onkaloihin ja rakoihin turkoosia.

 

Metamorfisten kivilajien jalokivet

Smaragdi (keskellä).

Metamorfoosissa kivilajit muuttuvat paineen ja lämpötilan vaikutuksesta. Muuttuneeseen paineeseen ja lämpötilaan sopeutumattomat mineraalit korvautuvat sellaisilla, jotka ovat uusissa oloissa pysyviä. Marmoreissa esiintyy jalokivistä ainakin rubiini ja spinelli, joskus safiirikin. Gneisseistä ja kiilleliuskeista on löydetty smaragdeja. Kiilleliuskeista on löydetty myös granaatteja, Suomen tunnetuin esiintymä lienee Kalvolan Nappikallio. Kordieriitti on myös metamorfisten kivien mineraali. Myös jademineraalit eli jadeiitti ja nefriitti syntyvät erilaisten muutosten vaikutuksesta.

 

Johdatus jalokiviin

Mikko Turunen

Jalokivet

Jalokivi: Timantti (jäljennös Cullinan I timantista) on arvokas jalokivi.

Jalokivet ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Menneinä aikoina ne olivat harvinaisina ja vaikeasti työstettävinä vain harvojen, tavallisesti hallitseviin luokkiin kuuluvien ihmisten etuoikeus. Nykyisin jalokivien tarjonta on niin runsasta ja työstäminen helpottunut niin, että kaikki jalokiviä haluavat voivat kustantaa sellaisia itselleen.

Korukivi: Spektroliitti on kaunis kotimainen korukivi.

Jalokivinä on aiemmin pidetty kiviä, jotka miellyttivät ihmisiä niiden tavallisista kivistä poikkeavan ulkonäkönsä, loistonsa, värinsä, läpinäkyvyytensä, kovuutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Ne olivat kiviä, joihin voitiin niiden kauneuden lisäksi liittää myös haltijansa valtaa osoittavaa merkitystä. Jalokiviksi alettiin kutsua myös kiviä, jotka eivät täyttäneet kaikkia edellä mainittuja vaatimuksia, mutta olivat arvostettuja muista syistä johtuen. Tällaisia olivat esimerkiksi helmet ja meripihka.

Koristekivi: Rikkikiisukiteitä talkissa, tällainen kivinäyte on hyvin kokoelma- tai koristekäyttöön sopiva.

Valtaosa nykyisin jalokivinä pidettävistä on mineraaleja. Jotkut eloperäiset muodostumat (meripihka, korallit, helmet, norsunluu) lasketaan myös jalokiviin kuuluviksi. Jopa fossiileja on pidetty jalokivinä.

Jalokiviltä vaadittavia ominaisuuksia on vaikea määritellä. Kaikki jalokivinä pidettävät eivät täytä jalokiviltä vaadittuja ominaisuuksia ja raja jalokivien sekä koru- ja keräilykivien välillä on häilyvä ja jossakin määrin jopa jokaisen asiaa tarkastelevan henkilökohtainen asia. Jotkut ovat jopa käyttäneet näiden välissä käsitettä puolijalokivi. Esimerkiksi spektroliitin on sanottu olevan tällainen puolijalokivi. Puolijalokivi -käsite jakaa mielipiteet aika selkeästi kahtia; osa hyväksyy termin ja osa ei.

Jalokiviltä vaadittavia ominaisuuksia

  1. Jalokivien tulee olla kovia. Niiden tulisi olla vähintään kvartsin kovuusluokkaa (Mohsin asteikolla vähintään 7), koska ne muuten naarmuuntuvat ja menettävät loistoaan niitä käytettäessä.
  2. Jalokivien tulisi olla myös kirkkaita ja läpinäkyviä. Lisäksi niillä tulisi olla voimakas kiilto ja korkea taitekerroin, jotta ne hiottuina loistaisivat jalokivien lailla.
  3. Jalokivet eivät saisi olla liian yleisiä ja niillä tulisi olla tietty harvinaisuusarvo, jotta ne olisivat haluttuja.
  4. Jalokiviltä vaaditaan myös silmää hivelevää kauneutta, koska sitä ei luultavasti muuten pidettäisi koruna tai koristeena. Tämä ominaisuus lienee kaikkein vaikeimmin määriteltävissä, koska usein tieto jalokiven arvosta riittää tekemään siitä katsojansa silmissa kauniimman kuin mitä se ehkä todellisuudessa onkaan. Timantti on aina timantti, vaikkei se niin kaunis tai hyvä yksilö olisikaan.

Harva maallikko kykenee hallitsemaan alan laajaa nimistöä ja käsitteitä. Jalokivien asiantuntijat eli gemmologit ovat henkilöitä, jotka ovat perehtyneet jalokivien tunnistukseen, ominaisuuksiin ja luokitteluun. Jalokivioppi eli gemmologia on jalokiviä käsittelevä tiede.

Koru- ja koristekivet

Erilaisia korukiviä.

Koru- ja koristekivet ovat mineraaleja ja kivilajeja, jotka ovat jalokiviä yleisempiä ja niihin verrattuna vähemmän arvokkaita, mutta ovat kuitenkin tarpeeksi kestäviä ja kauniita soveltuakseen koruina ja koriste-esineinä käytettäviksi. Ne eivät kaikilta osin täytä yllämainittuja jalokiville asetettuja vaatimuksia ja ovat siten erotettavissa omaksi ryhmäkseen. Esimerkiksi läpinäkyvyys on yksi jalokiville asetettu vaatimus, mikä korukiviltä usein puuttuu. Tavallisesti korukivet ovat läpinäkymättömiä.

Muistoiksi kerätyt fossiilit ja simpukat palauttavat mieleen vietetyn loman.

Jalo- ja korukivien välille on vaikea määritellä mitään selkeää rajaa. Yksi tällainen voisi kuitenkin olla niiden kaupassa käytettävät mittayksiköt. Jalokivet punnitaan karaatteina ja korukivet grammoina tai jopa kiloittain. Yksi karaatti vastaa 0,2 gramman painoa, esimerkiksi 10 karaatin jalokivi painaa 2 grammaa.

Selkeästi esille laitettuja mineraali- ja kivilajinäytteitä on ilo tarkastella.

Koru- ja koristekäyttöön soveltuvat lähes kaikki kauniit mineraalit ja kivilajit. Koristeeksi tarkoitettu kivi voi olla mikä tahansa kaunis tai muistorikas kivi. Se voi olla peräisin lomamatkalta tai löydetty lapsuuden kotipihalta, se voi olla tietyn värinen, muotoinen tai kokoinen, se voi sisältää fossiileja, mineraalikiteitä, kauniita kuvioita tms. kiven omistajan henkilökohtaisesti arvostamaa. Jokainen määritteleekin itse nämä koristeeksi tarkoitetun kiven valintakriteerit ja niiden kauneus on aina katsojan silmissä.

Rumpuhiontamenetelmällä valmistettuja korukiviä.

Koristekäytöstä poiketen korukäyttöön ei sovellu ihan mikä tahansa kivimateriaali. Korukäyttöön sopivan hiontakelpoisen kiven tulisi kestää särkymättä sitä rasittavat hiontavaiheet. Siinä ei saisi olla sitä heikentäviä halkeamia eikä lopputulokseen vaikuttavia huokosia. Sen tulisi olla tarpeeksi kova kestääkseen naarmuuntumatta käyttöä esimerkiksi sormuksissa. Joiltakin osin korukiviä koskevatkin samat vaatimukset kuin jalokiviä, onhan niilläkin käyttöä koruina.