Turvemaiden levinneisyys Suomessa (Virtanen ja Hänninen 2004). Suomessa on turvemaita 10,4 milj. ha. Tämä muodostuu yhteensä n.erillisestä 99 000 suokuviosta. Näistä yli 20 hehtaarin kokoisia on 35 000 suokuviota. Eniten soita on Pohjois-Suomessa.

Suomen suorunsauden edellytyksenä on ollut soistumiselle sopiva humidi ilmasto, jossa haihdunta on pienempi kuin sadanta. Ilmaston ohella merkittävä tekijä on ollut maan tasaisuus. Soita on eniten tasaisilla vedenjakaja-alueilla. Soistumiseen ei vaikuta pelkästään ilmasto ja topografia. Maankohoamisalueilla maanpinnan kallistuminen vaikuttaa suoaltaiden hydrologiaan ja soistumiseen. Usein myös sattumalla on vaikutusta suon syntymiseen: Purouoma saattaa tukkeutua ja paikallinen tulviminen voi aloittaa soistumisen. Myös majavien patotöillä on todettu olleen merkittävä vaikutus muinoin soiden leviämiseen.
 
Mannerjäätikön häviämisen jälkeen kasvillisuus vähitellen levisi pohjoiseen. Ruohovartiset kasvit olivat pioneerilajeja. Jäätikön reunan edessä oli satoja kilometrejä leveä tundra-aro, jonka kasvillisuus oli ruohovartisia kasveja. Jäätikön jälkeensä jättämä moreeni oli kasveille huomattavasti ravinteisempi kasvualusta, kuin myöhempien aikojen humuksen peittämä, vettynyt maaperä. Ensimmäiset suot alkoivat syntyä heti mannerjään sulettua ja sitä seurannen vesivaiheen alta paljastuneen kivennäismaa jouduttua suokasvillisuuden valtaan. Soistumiselle altista maata vapautui holoseenikauden alussa valtavia aloja lyhyessä ajassa, sillä jäätikön peräytyminen oli nopeaa ja lisäksi maankohoaminen oli jopa 10 kertaa nykyistä nopeampaa. Soistuminen alkoi maaston painanteista ja vesien vaivaamilta mailta. Varsinainen soistuminen kiihtyi, kun rahka- ja ruskosammalet sekä sarakasvillisuus pääsivät vallalle. Kuolleet kasvinjäänteet alkoivat kerrostua kostealle hapettomalle alustalle ja maatuivat muodostaen turvetta ja aikaa myöten turvekerrostumia. Suomessa yleisin soistumistapa jäätikön häviämistä seuranneena aikana oli mineraalimaan primäärinen soistuminen. Vanhimmat näin syntyneet turvekerrostumat ovat yli 10 000 vuoden takaa. Vanhin ajoitettu suo Suomessa on Kuhmossa, jossa soistuminen on alkanut 10 770 vuotta sitten. Tammelan Torronsuon ikä on 10 530 vuotta. Lapissakin soistuminen on alkanut lähes 10 000 vuotta sitten.

Metsien levittyä Suomeen yleisin soistumistapahtuma on ollut metsämaan soistuminen. Se tapahtuu kolmella tavalla: ensinnäkin pohjavedenpinnan kohottua notkelmat vettyivät, toiseksi turpeen korkeuskasvun seurauksena soiden vedet valuivat maastokynnysten yli uusille alueille ja kolmanneksi suot levittäytyivät sivuilleen. Metsämaan soistuminen alkoi, kun vettyville alueille ilmestyy vähitellen suokasveja, varsinkin rahkasammalia, jotka pitivät maaperän kosteana ja olivat siten tehokas soistumisen edistäjä. Sammalten kasvaessa muodostui turvetta ja turpeen muodostuminen soistutti metsää ja tukahdutti vähitellen puiden kasvun.

Ilmaston kosteuden muutokset vaikuttivat suuresti soistumiseen. Suomessa ilmasto oli varhaisholoseenikaudella lämmin ja kuiva ja soistuminen oli tällöin vähäistä. Soistuminen kiihtyi kostean lämpökauden alettua. Silloin soistumista tapahtui etenkin metsämaan soistumisena, mutta myös vesien umpeenkasvuna. Pohjois-Suomessa oli melko kuivaa varhais- ja keskiholoseenin aikana 8900 – 4500 vuotta sitten ja tällöin vesistöjen vedenpinnat laskivat ja matalat vesistöt kasvoivat Lapissa umpeen.

Vesistöjen umpeenkasvu voi tapahtua matalissa ja pienialaisissa vesistöissä pinnanmyötäisesti tai pohjanmyötäisesti. Niukkaravinteiset vesistöt soistuvat pinnanmyötäisesti ja ravinteiset pohjanmyötäisesti. Pinnanmyötäisessä kasvussa rahkasammalkerros leviää veden pinnalle kelluvana lauttana ja lopulta koko vesistö umpeutuu pinnalta. Jatkuvan turpeenmuodostuksen seurauksena myös vesitila pohjan ja kasvilautan välillä täyttyy turpeesta. Pohjanmyötäisessä umpeenkasvussa vesistö kasvaa umpeen altaassa kasvavan limnisen ranta- ja vesikasvillisuuden johdosta. Geologian tutkimuskeskuksen tutkimista soista vesien umpeenkasvun seurauksena Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla on syntynyt 13 %, Etelä-Suomen maakunnissa lähes 50 %.

Lämpökauden lopulla ilmasto kuivui ja vesistöjen vedenpinnat laskivat kiihdyttäen vesistöjen umpeenkasvua. Myös pohjavedet olivat alhaalla. Metsämaan soistuminen oli tällöin muuten vähäistä, mutta alhaisella tasolla ollut pohjavesi suosi metsäpalojen leviämistä kuivissa metsäpohjissa. Lämpökauden lopulle onkin tyypillistä metsäpalojen jälkeen alkaneet metsämaan soistumat. Kasvillisuuden tuhoutuessa myös kasvien haihdutus loppui. Sen seurauksena metsäpaloalueen pohjaveden taso kohosi uudelleen ja alueella alkoi rahkasammalten kasvu ja alueen soistuminen. 

Noin 5000 vuotta sitten alkoi ilmaston viileneminen. Sen seurauksena haihdunta pieneni, pohjaveden taso nousi ja maaperän happamoituminen lisääntyi. Metsämaan soistuminen kiihtyi uudelleen ja varsinkin pohjoisessa suot levisivät uusille metsä- ja tundra-alueille. Ilmaston muuttuminen kosteammaksi vaikutti kuusimetsien yleistymiseen noin 3000 – 5000 vuotta sitten. Soistuminen lisääntyi, maaperä happamoitui ja turpeen paksuuskasvu kiihtyi. Lapissa pohjavesipinta nousi huomattavasti 4000 – 2000 vuotta sitten ja vedenpinnan nousu jatkui vähitellen nykyiselle tasolleen. Ilmaston viilenemisen ja pohjavedenpinnan nousun seurauksena Pohjois-Lapissa yleistyivät periglasiaaliset ilmiöt ja pohjoisimmassa Lapissa palsasuot alkoivat kehittyä. Vanhimmat palsat syntyivät noin 4000 vuotta sitten.

Palsasuot Ikiroudan alue Pohjoinen muototyyppi Jäätyneitä suuria turvekumpuja Lakkoja palsojen ja pounujen päällä

Aapasuot Laaja-alaisia, melko laakeita soita Tasaisia, hieman kaltevia soita Märkiä rimpiä rajaavat kuivemmat jänteet Polttoturpeen esiintymisalueita Marjoja jänteillä ja reunamien rämeillä

Keidassuot Niukkaravinteisia Turve hapanta Vetisiä kuljuja, kuivahkoja kermejä Kasvuturpeen esiintymisalueita- Lakka, karpalo

Tulvamaiden soistumia tavataan yleisesti Lapin suurten jokien varsilla, missä tulvasoistumat peittävät suuria aloja. Tulvamaiden soistumista tapahtuu, kun jokitörmät patoavat tulvaveden jokitörmien takaisille alueille ja tulvamaat vettyvät ja soistuvat. Geologisesti tulvamaiden soistumat ovat nuoria soistumia ja turvekerrostumina ne ovat ohutturpeisia.
 
Uusia soita syntyy nykyisinkin metsämaan soistumina, vesistöjen umpeenkasvun seurauksena ja primäärisoistumina maankohoamisrannikoilla. On arveltu metsämaan soistumisen olevan nykyisin vähäistä, sillä lähes kaikki pinnanmuodoiltaan sopivat altaat ovat jo ehtineet soistua. Vesistöjen umpeenkasvua tapahtuu vesistöjen rehevöitymisen seurauksena. Primäärisoistumat maankohoamisrannikoilla ovat metsälain perusteella avainbiotooppeina suojeltuja.
 
- Artikkeli on alunperin julkaistu Pro Terran numerossa 29/2006: Miten maamme makaa - Suomen maaperä ja sen tila. IV Maaperätieteiden päivien laajennetut abstraktit. Toim. M. Räty et al., s. 12-14.
Suomen maaperätieteiden seura ry .

Turpeen kasvaessa paksuutta kasvillisuus on muuttunut ravinteiden puutteessa karuksi. Tämä näkyy turvekerrostumassa saraturpeen muuttumisena rahkaturpeeksi. Karuuntumisvaiheessa suo on rahkoittunut ja turpeessa tavataankin mm. karuja, kuivanpaikan sammalia mm. Sphangnum fuscum noin 1–2 metrin syvyydessä. Rahkoittuminen ei kuitenkaan tuolloin vienyt kokonaan voittoa suon kehityksessä vaan kostean paikan kasvilajisto mm. sarat ja Sphagnum papillosum muodostivat uudelleen turvetta karun rahkaturpeen päälle. Lähellä suon pintaa (0,5–1 m) tavataan hyvin maatuneita karuja turvekerrostumia, joiden perusteella on oletettavissa suon pinnan kuivuneen noin 1000–2000 vuotta sitten.