Suot

Kimmo Virtanen

Soistuminen ja turvekerrostumien muodostuminen

Suomen suorunsauden edellytyksenä on ollut soistumiselle sopiva humidi ilmasto, jossa haihdunta on pienempi kuin sadanta. Ilmaston ohella merkittävä tekijä on ollut maan tasaisuus. Soita on eniten tasaisilla vedenjakaja-alueilla. Soistumiseen ei vaikuta pelkästään ilmasto ja topografia. Maankohoamisalueilla maanpinnan kallistuminen vaikuttaa suoaltaiden hydrologiaan ja soistumiseen. Usein myös sattumalla on vaikutusta suon syntymiseen: Purouoma saattaa tukkeutua ja paikallinen tulviminen voi aloittaa soistumisen. Myös majavien patotöillä on todettu olleen merkittävä vaikutus muinoin soiden leviämiseen. Jatka lukemista ”Suot”

Kasvillisuuden kehitys

Anu Hakala

Viimeisen jäätiköitymisen loppuvaiheessa koko Suomen alue oli mannerjään peitossa. Nykyiset metsät ovat tulosta vaiheittaisesta kehityksestä, joka alkoi mannerjään perääntyessä. Kasvit tulivat pääasiassa idästä, kuivaa maata myöten leviten. Luultavasti monet puulajit levisivät maahamme pian jään peräännyttyä, mutta pystyivät yleistymään vasta, kun olosuhteet olivat niille suotuisat. Puista ensin yleistyi koivu (tieteellinen nimi Betula), n. 11 500 vuotta sitten, sitten yleistyi mänty (Pinus), n. 10 500 vuotta sitten, ja viimeisenä kuusi (Picea), n. 6 000–3 500 vuotta sitten.

Siitepölyjä valomikroskoopissa 400-kertaisella suurennoksella nähtynä. Ylhäältä vasemmalta: mänty, jalava, leppä, koivu, tammi ja pähkinäpensas. Kuvat: Kaarina Sarmaja-Korjonen.

Jatka lukemista ”Kasvillisuuden kehitys”

Maankohoaminen ja vesistöjen muutokset

Anu Hakala

Meren rantaviivan siirtyminen ja sisämaan vesistöjen muutokset johtuvat maankohoamisesta. Koska maankohoaminen on Perämeren alueella noin 90 cm sadassa vuodessa ja kaakkoisessa Suomessa alle 20 cm samassa ajassa, kallistuu Suomen maankamara vähitellen kohti kaakkoa. Tämä aiheuttaa järvien altaiden kallistumisen. Jatka lukemista ”Maankohoaminen ja vesistöjen muutokset”

Itämeren historia

Anu Hakala

Baltian jääjärvi

Baltian jääjärvi oli valtameren pinnan yläpuolelle patoutunut makeavetinen vesiallas. Se laski valtamereen Tanskan salmien kautta. Sitä mukaan kuin jäätikön reuna perääntyi Etelä-Ruotsissa, Baltian jääjärvi peitti yhä suuremman alueen ja ulottui vähitellen myös Suomenlahdelle ja Laatokalle.

Baltian jääjärvi 13000 vuotta sitten.

Mannerjäätikön reunan eteen kerrostuivat lopulta Salpausselät, joiden deltatasanteiden avulla on määritelty Baltian jääjärven vedenpinnan korkeudet.

Salpausselät jatkeineen sekä Sisä-Suomen reunamudostuma.

Baltian jääjärvi -vaihe päättyi noin 11 500 vuotta sitten, kun mannerjäätikkö suli Billingenin vuoren alueelta Keski- Ruotsissa Vättern-järven länsipuolella ja jääjärven pinta laski lyhyessä ajassa lähes 30 metriä valtameren pinnan tasoon.

Baltian jääjärvi 11500 vuotta sitten.

Yoldiameri

Yoldia artica -simpukka, jonka mukaan vaihe on saanut nimensä. Kuva: Jyrki Alkio

Yhteys valtamereen laajeni mannerjäätikön reunan perääntyessä Keski-Ruotsissa pohjoisemmaksi. Samalla valtameren suolainen vesi pääsi tunkeutumaan Itämereen. Alkoi Itämeren ensimmäinen merivaihe jääkauden jälkeen. Tätä vaihetta 11 590–10 800 vuotta sitten on kutsuttu Yoldiamereksi. Baltian jääjärven aikana oli Itämeren piirissä kerrostunut yksinomaan lustosavea, mutta Yoldiameren aikana kerrostui ensin lustosavea ja sitten homogeenista savea.

Yoldianmeri

Ancylusjärvi

Ancylus fluviatilis -kotilo, jonka mukaan vaihe on saanut nimensä.

Jäätikön hävitessä Itämeren altaasta kohosi Billingenin salmen kynnys maankohoamisen vaikutuksesta merenpinnan yläpuolelle ja yhteys valtamereen katkesi. Noin 10 800 vuotta sitten patoutunutta järveä kutsutaan Ancylusjärveksi, jonka alkuvaiheessa vielä osa Fennoskandiaa oli jäätikön peitossa. Tornionlaakso vapautui Suomen alueista viimeksi jäätiköstä noin 10 000 vuotta sitten. Korkeimmillaan Ancylusjärven pinta oli hieman yli 10 000 vuotta sitten ennen kuin sen lasku-uoma siirtyi tulvan seurauksena Tanskan salmiin. Vedenpinta laski nopeasti koko Ancylusjärven piirissä. Samanaikaisesti valtameren pinta nousi, ja noin 9 000 vuotta sitten syntyi Tanskan salmien kautta suora yhteys valtamerestä Itämereen, jossa alkoi heikko- suolainen Litorinameren Mastogloiamerivaihe.

Ancylusjärvi.

Litorinameri

Littorina littorea -kotilo, jonka mukaan vaihe on saanut nimensä. Kuva: Jyrki Alkio.

Valtameren pinnan noustessa suolaista vettä alkoi virrata Tanskan salmien kautta Itämereen. Alkoi Litorinameren aika noin 9000 vuotta sitten. Litorinameren pohjalle kerrostui liejusavia ja simpukka- ja kotilolöydöt osoittavat veden olleen nykyistä suolaisempaa. Valtamerenpinnan nousu oli niin nopeaa, että maankohoamisalueen reunaosissa, mm. Kaakkois-Suomen rannikolla Helsingistä itään vedenpinta nousi nopeammin kuin maa kohosi eli tapahtui transgressiota. On arvioitu, että valta- merenpinta saavutti korkeimman tasonsa ehkä pari metriä nykyistä pintaa ylempänä – noin 8000–7000 vuotta sitten, minkä jälkeen se on vähitellen laskenut nykyiseen tasoonsa. Itämeren suolapitoisuus on myös vähentynyt valtameriyhteyden Tanskan salmien kautta madaltuessa. Suomen rannikolla on vedenpinta maankohoamisen vuoksi näennäisesti laskenut paljon enemmän.

Litorinanmeri.

Piirrokset: Matti Saarnisto, Olli Sallasmaa ja Harri Kutvonen, GTK

Maaperän synty

Anu Hakala

Maaperän kehitys

Maapallon ilmastonvaihtelut näkyvät suoraan Suomen maaperässä, sen muodoissa ja ominaisuuksissa. Jääkauden aikana maamme oli mannerjäätikön peittämä ja jäätikön toiminta loi maamme nykyisen maiseman. Jäätikkö silotti kallioperää, vei mennessään suurimman osan vanhasta maaperästä ja kerrosti moreenin, soran, hiekan, siltin ja saven.

Suomessa maaperä ja kallioperä eroavat jyrkästi toisistaan: kiinteän, rapautumattoman kalliopinnan päällä on irtonaisia maalajeja. Vain noin kolme prosenttia maankamarasta on avokalliota ja loppu on irtomaapeitteen verhoamaa tai vesistöjen alla. Tavallisesti maalaji kallion päällä on viimeisen jääkauden aikana mannerjäätikön alla kerrostunutta pohjamoreenia.

Usein maaperä koostuu sarjasta maalajeja, joista alinna kallion päällä on pohjamoreeni tai jäätikköjokien kerrostama karkea lajittunut aines, sora ja hiekka. Näiden päällä saattaa olla syvään veteen kerrostuneita sedimenttejä eli savea ja silttiä. Matalan veden oloissa kerrostuneet rantakerrostumat (vallit ja tasanteet) ovat soria ja hiekkoja. Nuorimpia kerrostumia ovat järvien liejusedimentit ja soiden turvekerrostumat.

Tyypillinen kerrosjärjestys: 1. Kallio 2. Pohjamoreeni 3. Harjuaines (sora ja hiekka) 4. Savi ja siltti 5. Rantakerrostuma (hiekka) 6. Lieju 7. Saraturve 8. Rahkaturve 9. Muinaisranta. Piiros: Harri Kutvonen, GTK.

Jäätikön kulutus

Anu Hakala

Jäätikkö kulutti ja kuljetti pois vanhan maaperän.

Mannerjäätikkö kulutti alustaansa jauhamalla ja hiertämällä sekä louhimalla. Myös jäätikön sulamisvesillä oli tärkeä merkitys kulutuksessa. Silokallioiden muoto sekä pyöreät, uurteiset pinnat muovautuivat jäätikön kuluttaessa alustaansa hiomalla. Jäätikössä mukana kulkeva kiviaines on antanut prosessiin hioma-aineen ja jäätikön liike energian.

Jäätikön aiheuttamia kulutuksen muotoja kalliopinnoilla. 1. Uurteita 2. Kouru 3. Pirstekaarre 4. Sirppikouru 5. Sirppimurros 6. Simpukkamurros 7. Ristiuurteita. Piirros: Harri Kutvonen, GTK

Louhinnassa jäätikkö irrottaa alustastaan kiviä ja lohkareita kuljetukseensa. Näin tapahtuu helpoimmin suojasivuasemissa,  kohdissa, joissa jää virtaa myötärinteeseen ja kalliopinnassa on  porras. Silokallioiden jyrkästi päättyvät reunat ovat olleet tällaisia suojasivuasemia. Sileiden kalliopintojen uurteet osoittavat jään kulkusuuntaa. Uurteiden koko vaihtelee hienoista naarmuista useiden senttimetrien syvyisiin kouruihin.

Lapissa varsinkin tunturialueilla jäätikön sulamisvedet ovat kuluttaneet ja muokanneet jyrkkäreunaisia satulakuruja ja loivempipiirteisiä lieveuomia sekä reunauomia, samoin kuin reunaläheisuomia. Osa niistä on syntynyt jäätikön alla ja osa jäätiköltä purkautuvien sulamisvesien hakiessa reittejään tunturialueiden poikki.

Kuorinkikurun keskiosa Pyhätunturin pohjoisrinteeltä idästä katsottuna. Kuva J. J. Sherholm, 1898, GTK, Vanhatkuvat nro 21.

Eemistä veikseliin

Anu Hakala

Eem

Viimeisin lämmin ns. interglasiaaliaika oli Eem-vaihe noin 115 000–130 000 vuotta sitten. Eem-meri, ennen viimeistä Veiksel-jääkautta ollut merivaihe Itämeren altaassa, peitti Suomen rannikkoalueet. Fennoskandia oli Eem-interglasiaalin aikana osan aikaa saari; leveät salmet nykyisten Tanskan salmien sekä Laatokan ja Äänisen kohdalla yhdistivät Itämeren valtamereen.

Eem-meri. Harri Kutvonen/Jukka-Pekka Palmu, GTK.

Veiksel

Viimeisin jäätiköitymisvaihe, Veiksel, alkoi noin 115 000 vuotta sitten. Varhais-Veikselin jäätiköityminen ulottui Suomessa Lappiin. Tämän jälkeen ilmasto vaihteli, kunnes noin 75 000 vuotta sitten alkoi Keski-Veikselin jäätiköityminen, jonka peitossa eteläinen Suomi oli 65 000– 55 000 vuotta sitten. Myöhemmin Keski-Veikselin aikana suurin osa eteläisintäkin Suomea oli jäätön. Koko Suomi peittyi mannerjäätikön alle noin 30 000–25 000 vuotta sitten ja laajimmillaan Veiksel-vaiheen lopussa noin 20 000 vuotta sitten jäätikkö ulottui Berliinin eteläpuolelle ja idässä Pietarin ja Moskovan puoliväliin.

Veikselin kylmimmän vaiheen jälkeen lämpeneminen ja jäätikön perääntyminen alkoivat noin 17 000 vuotta sitten ja noin 15 000 vuotta sitten sulaminen ja perääntyminen olivat erityisen nopeita. Jääkausi näytti päättyneen noin 12 700 vuotta sitten, kun tapahtui äkillinen käänne. Jääkautinen kylmyys palasi ja jäätikön perääntyminen pysähtyi. Tämä vaihe oli nimeltään Nuorempi Dryas ja se päättyi 11 500 vuotta sitten. Tällöin katsotaan jääkauden päättyneen. Tämän kylmän vaiheen aikana syntyivät I ja II Salpausselkä. Tämän jälkeen mannerjäätikön sulaminen ja jään reunan perääntyminen jatkuivat, kunnes noin 9 000 vuotta sitten jäätikön viimeiset rippeet sulivat pois pohjoisessa Ruotsissa.

Jäätikön ulottuneisuus. Kuva: Jukka-Pekka Palmu/GTK.