Lauhanvuoren geokohteet

Lauhanvuori Region Geopark-alueeksi 

Lauhanvuori Region -luontomatkailualueen (Lauhanvuoren ja Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuistot, Haapakeidas ja Hämeenkangas, Alkkianvuori ja Susiluola) tunnettavuuden ja saavutettavuuden parantamiseen sekä matkailupalvelujen ja -rakenteiden kehittämiseen on panostettu jo useita vuosia. Alueen toimijat ovat yhteistuumin päättäneet keskittyä erityisesti geomatkailuun, sillä luontokohteista löytyy runsaasti  geologishistoriallisia nähtävyyksiä - vieläpä evästettynä mielenkiintoisella kulttuurihistorialla. 

Suomen Geopark-toimikunta ja Geologian tutkimuskeskus ovat kannustaneet kehittämään aluetta osaksi maailmanlaajuista UNESCOn Geopark-verkostoa, ja kehittämistyölle on saatu rahoitus muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Geopark-statusta aiotaan hakea syksyllä 2018, ja ennen sitä on geo- ja luontokohteiden, matkailun, ympäristökasvatuksen, kulttuurin ja paikallisten tuotteiden kanssa paljon tehtävää. Alue erottuu muista maailman Geoparkeista keskittymällä suoteemaan. Suomessa on toistaiseksi vain yksi Geopark, Rokua.

 

Lauhanvuori Region geomatkailualueena

Lauhanvuori Region -alueella on eri kehitysvaiheessa olevia soita erämaamaisessa miljöössä. Kuvankauniiden maisemien katselun rinnalla voidaan soita tarkastelemalla oppia jääkautta seuranneiden kehitysvaiheiden etenemisestä Suomessa. Soiden lisäksi Lauhanvuori Region tarjoaa hienon ja helposti maastossa tarkasteltavan jatkumon viimeisen jääkauden kehitysvaiheisiin. Saumaharju, vedenalaiset viuhkamuodostumat, merenpinnan yläpuolinen moreenikalotti ja jadat ovat muutamia esimerkkejä monipuolisesta kvartäärigeologisesta tarjonnasta. Lisäksi Lauhanvuorella on mahdollista tarkastella Suomessa erittäin harvinaista vendikautista hiekkakiveä.

Jääkauden kerrostumien alla on ikiaikainen kallioperä. Sen historia ulottuu noin kahden miljardin vuoden taakse, jolloin Suomessa kohosi Alppeja muistuttava vuoristo. Vuoriston tyviosia voimme tarkastella myös Lauhanvuori Region -alueella.

Alueella on kansainvälisestikin tunnettuja geologisia nähtävyyksiä, esimerkiksi Karijoen Susiluola, jota on tutkittu vuodesta 1996 lähtien. Arviolta yli 2,6 miljoonaa vuotta vanha luola on muodostunut kalliorapautumisen seurauksena. Luola on nykytiedon mukaan ainoa paikka maapallolla, josta on löydetty merkkejä ihmiselämästä viimeistä jääkautta edeltävältä ajalta. Susiluola on siten koko Pohjois-Euroopan vanhin tunnettu ihmisten asuinpaikka.

 

Lauhanvuoren geokohteita

Lauhanvuori on alkujaan ollut saari. Mannerjään perääntyessä alueen päältä noin 10 500 vuotta sitten paljastui jään alta yksinäinen sekalaisesta jäätikön kuljettamasta aineksesta eli moreenista muodostunut kalotti, joka kohosi noin 30 metriä silloista vedenpintaa korkeammalle. Lauhanvuoren ylin ranta, joka on myös ylin rannantaso läntisessä Suomessa, on ajoitettu syntyneeksi Itämerta edeltäneen Ancylus-järvihaiheen aikana noin 9 300–9 200 vuotta sitten. Kalotin ja veden rajaa kutsutaan nykyään korkeimmaksi rannaksi (203 mpy). Sen voi paikoin erottaa maastossa myös kasvillisuuden perusteella: supra-akvaattisella alueella viihtyvät lehtipuut, kun taas sen alapuolella puusto on karumpaa männikköä.

 

Lauhanvuoren varsinainen geologinen erikoisuus on kivijadoilla paljastunut hiekkakivi. Hiekkakiveä on Suomessa niukalti jäljellä, sillä lukuisat maamme yli pyyhkineet jäätiköt ovat kuluttaneet pehmeän kiviaineksen pois. Lauhanvuoren hiekkakiven iäksi on arvioitu noin 500 miljoonaa vuotta siitä löytyneiden nivelmatojen ryömimisjälkien perusteella. Suurin Lauhanvuoren pirunpelloista on 800 metriä pitkä Kivijata.

 

Spitaalijärvi syntyi jääkauden jälkeiseen painaumaan Lauhanvuoren rinteelle alueen jäätyä eristyksiin Ancylus-järvestä noin 9 000 vuotta sitten. Maankohoamisen seurauksena järvi sijaitsee nykyään noin 176 metriä merenpinnan yläpuolella. Järvi on kuivattu kerran, mutta ennallistettu 1960-luvulla. Vanhan laskuojan voi edelleen havaita maastossa. Spitaalijärven vesi on hapanta (pH 4,67), sillä Lauhanvuoren rinteiden kvartsipitoisen aineksen piihappo reagoi sadeveden kanssa ja myös viereinen suo happamoittaa järven vettä. Vedellä on uskottu olleen ihotauteja parantava vaikutus.

 

Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuiston suoalue Kauhaneva on Etelä-Pohjanmaan laajin kermikeidassuo. Kampinkeitaan kanssa se muodostaa kansainvälisesti merkittävän suoalueen, joka on myös myös Ramsar-sopimuksen piirissä vesilintujen ja koko kosteikkoalueen suojelemiseksi. Kauhanevan Soistuminen alkoi noin 9 000 vuotta sitten, kun mannerjään perääntyessä ja vedenpinnan laskiessa merestä kohosi yhä enemmän maata ja sadanta oli haihduntaa suurempaa. Kauhanevan kohdalla soistuminen lienee alkanut kahdesta kosteasta maastonpainanteesta, joista on löydetty myös järvisedimenttejä. Kauhanevalta löytyy kahta pääsuotyyppiä, kohosuot ja aapasuot, joiden kesken suoala jakaantuu jokseenkin tasaisesti.

 

Katikankanjoni on osa Hyypänjokilaaksoa, joka on syntynyt noin kolme kilometriä leveään pohjois-eteläsuuntaiseen peruskallion ruhjevyöhykkeeseen. Ympäröivää maastoa syvempi laakso on vähentänyt jään kuluttavaa vaikutusta jääkausien aikana, ja alueelta voidaan tunnistaa viimeisimmän jäätiköitymisen, Veikselin, aikana syntyneen harjun lisäksi myös vanhempia maaperämuodostumia. Katikan jyrkät rinteet juontavat juurensa Veikselin loppuvaiheille alle 10 000 vuoden taakse, jolloin virtaava vesi on kovertanut jäätikön jättämään hiekkaan ja soraan jyrkkärinteisiä kanjoneita. Katikan päänähtävyys on Kolmentuulenlakki, joka nousee noin 18 metriä miltei kohtisuorasti kanjonin pohjalta. Syvissä kanjoneissa mutkittelee puroja, ja laskeutuminen esimerkiksi Kolmentuulenlakilta puron äärelle on vaikuttava kokemus.

 

Haapakeidas on erämainen keidassuokokonaisuus ja erittäin arvokas lintualue runsaine ja monipuolisine suolajistoineen. Monet lajit, kuten riekko, suokukko ja valkoviklo esiintyvät siellä levinneisyysalueensa etelärajalla. Kaakkureita on runsaasti, ja sääksi pesii alueella useassa paikassa. Mustapyrstökuirin pesinnästä on löydetty viittauksia monena vuonna, ja merikotkia tavataan ilmeisen säännöllisesti.

 

Hämeenkankaan maisemaa muotoilevat harjut mäntymetsineen ja jäkälikkökankaineen sekä keidassuot ja lähteiköt. Alue on luonnoltaan ja lajistoltaan valtakunnallisestikin arvokas mm. boreaalisten harjumetsien ja niiden paahdeympäristöjen ja -lajiston suojelussa. Hämeenkangas on kerrostunut noin 11 000 vuotta sitten, jolloin jään reuna perääntyi alueen itäpuolella sijaitsevalta sisä-Suomen reunamuodostumalta. Jäätikkökielekkeiden välistä kulkeutui sulamisvesivirran mukana ainesta, joka kerrosti melko yhtenäisen harjujakson idästä länteen. Nuorimmat osat sijaitsevat lännessä. Osa harjuista on melko kapeita ja jyrkkärinteisiä, sillä jääkielekkeet estivät purkautuvaa ainesta leviämästä laajalle alueelle. Jyrkät rinteet kielivät myös maakerrosten paksuudesta: Soininharjun-Niinharjun seutuvilla ne lähentelevät sataa metriä, kun ne länteen ja itään siirryttäessä vaihettuvat alle 50 metriin.

 

Alkkianvuoren laki kohoaa 201 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja se on Lauhanvuoren sekä Hämeenkankaan ylimpien osien tapaan supra-akvaattinen. Rinteillä on kivisiä, graniittisia ja ainakin osittain lakiosaa kiertäviä, muinaisrantoja. Osa kivikoista muodostaa peräkkäisten rantavallien sarjan. Korkein ranta erottuu selvästi kasvillisuuden muutoksen myötä. Lohkareisten rinteiden lisäksi myös suoluonto on erittäin vaikuttava: “Suot, niiden kangasmetsäsaarekkeet ja reunametsät muodostavat paikoin myös pienipiirteisesti vaihtelevaa suo–metsämosaiikkia, jossa huomionarvoista on mm. se, että suon ja kankaan rajapintoja ei ole välttämättä lainkaan ojitettu” (WWF 2012). Esimerkiksi Raatosulkonneva on erittäin kaunis suoalue. Siellä rahkamättäät vuorottelevat minerotrofisten osien kanssa, jotka saavat ravinteita muun muassa Alkkianvuorelta kulkeutuvan ja suon lähteissä purkautuvan pohjaveden mukana.

 

 

Lisätietoja: lauhanvuoriregion.fi